Runo 4 marraskuuta 2016
Vaellan vaellustani
ajattelematta päämäärää.
Päämäärä kyllä on,
mutta en tiedä missä ja koska.
Vaellus on elämäni.
Se itsessään ei ole tärkeä,
vaan pysähdyspaikat, levähdyspenkit, tarkkailupisteet.
En ole vaeltaja siinä mielessä
kuin eränkävijät, löytöretkeilijät.
Löytöretkellä silti olen,
etsin kauneutta pienestä.
Vaellan mieluummin vähän kuljettuja eläinten polkuja
kuin muiden ihmisten
saati valtatien vartta keskustaan.
Mutta sielläkin minulla on istumakivi
jonne kauppamatkalla olen pysähtynyt
ihmettelemään kaikkea.
Olin ajatusteni peitossa.
Pyörähdin.
Minun piti Linnavuorelle mutta päädyinkin Hepovaaralle.
Koltat ovat kuitenkin opettaneet,
että jos joutuu tunturissa eksyksiin,
on parasta lähteä kotiin.
Niinpä noin tunnin harhailun jälkeen olin takaisin lähtöpisteessä.
Jämsänkosken keskusta on niin puoleensavetävä,
että sieltä ei millään tahdo päästä pois, mietin.
Lähdin pusseineni ja kasseineni kotia kohti.
Ajattelin runoa ajatuksissa olemisesta.
Ajatuksissani olin kulkenut ystävän talon ohi,
jonne kassi piti jättää.
Kun havahduin ajatuksistani tunsin helpotusta,
että tiesin osapuilleen missä olin,
enkä ollut kävellyt Jämsään asti.
Tulin kotiin.
Tyhjän kävelemisestä olin niin uupunut,
että silmistä lähti vähäksi aikaa näkö.
Mutta ei tyhjän kulkeminen koskaan tyhjää ole.
Näin harharetkilläni pyrstötiaisparven, jota seurailin pitkään.
Urpiaisparvi etsi touhukkaana koivunnorkoista ruokaa.
Ja myöhäinen räkättirastas viihdytti minua puistossa.
Kun etsin jotain, löydän aina jotain muuta.
Ja se tässä kaikessa onkin kiinnostavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti