Muistijälkiä Kemi 1995 – Runoja Seinäjoki 2005

Muistijälkiä Kemi 1995 – Runoja Seinäjoki 2005

Kirjoittamisen mieli

Runoilija. Työtön runoilija. Poikkitaiteilija. Peruspäivärahalla. Syrjäytynyt. Sähköt katkaistuna. Hengissä. Hengitän. En syytä. Yritän pysyä olemassa niillä ehdoilla, jotka on asetettu. Lämmitän puilla. Pian puutkin loppuvat. Kylmä talvi uhkaa. Lokakuussa, Kemin kaupungissa, 1995.
Aika on ollut huono kustantaja. Se mitä olen pitänyt tärkeimpänä, ei ole saanut kantovoimaa. Teen asioita marginaalissa. Niitäkin vain hyvin niukasti. Jokin tv-ohjelma on tullut ulos. Jokin kokeileva teatteriesitys on esitetty. Kirjoitan kritiikkiä lehteen. Opiskelen kuvataidetta. Mutta se minkä koen olevan haaveena lähinnä itseäni, ei ole toteutunut. On vain tämä läsnäolo karu todellisuus. Runoilijan elämä vailla kustantajan julkaisemaa tuotantoa. Marginaalissa eläminen. Syrjäytyneeksi itsensä nimittäminen.
Muisti on huono dokumenttipohja. Muistoni ovat sirpaleisia. Niistä puuttuvat tarkat päivämäärät, jopa vuosiluvut. Muistini on katkelmia, vaikutelmia. Niistä ei ole omaelämäkerraksi, ehkä ne ovat enemmän ehdotus omaelämäkerrallisiksi tilannekuviksi. Kokonaisuuden kokoaminen mosaiikista jää lukijan työksi.
Kirjoittaminen on matkantekoa. On lähdettävä jotain polkua liikkeelle ja toivottava, että puroista kasvaa joki. Tätä mietin. Kirjoittaa rehellisesti, läsnäolevasti, itse. Onko sillä markkinarakoa. Aika on ollut huono kustantaja. Entä nyt?
Pimeys ympäröi ulkopuolella. Myös kirjoittamisessa on omat pimeytensä, kielen vyöhykkeet, jotka on ylitettävä. Lopulta päätyä hengittämään vapaampaa ilmaa. On lähdettävä liikkeelle. Rakennan ensimmäistä siltaa.

Lokakuu 1995

Lämpötila päivisin joitakin asteita plussan puolella. Iltaisin vietän iltoja kynttilänvalossa. Sähkökirjoituskone huoneen nurkassa katsoo mykkänä, syyttävästi. Pyrin tulemaan toimeen näillä niukoilla ehdoilla, kun pohjoinen pimeys alkaa olla turhauttavan pitkä. Yhteisvessaa, joka aikaisemmin on lämmennyt minun sähkömittaristani, uhkaa jäätyminen, piakkoin.
Olen siirtänyt työtilani kirjastoon. Tutkijanhuoneessa joudun uusien ongelmien eteen, näyttöpäätteen edessä tuherran ja hukkaan tekstiä. Tämäkin alku oli jo. Energiani on välillä vähissä. Yritän lohduttautua lukemalla kirjallisuutta, joka kestäisi yli ajan. Viimeksi ”Idän viisautta”-antologiaa. Yli tuhat vuotta vanha teksti on alkanut kiinnostaa. Sillä teksti joka säilyy tällaisen aikamäärän, sisältää uskoakseni enemmän ajatuksia kuin moni päiväperhonen, markkinavoimien hengessä kirjoitettu.
Sillä lukemiselta odotan viisautta. Jotain kokemusta ihmiskunnan yhteisestä syvästä tiedosta, kollektiivisesta muistista. Toivon myös jonkin asteista rakkauden kokemusta, henkisyyttä ja henkevyyttä siltä mihin uppoan. Positiivisia tikapuita omaan elämään.

"Jos tahdot löytää tikkaat taivaaseen,
sinun pääsi on nämä tikkaat,
Laita pääsi jalkojesi alle." (Rumi)

Siis luen ja etsin totuutta, jotain ajan yli kestävää siltaa, jotain yleispätevää. Etsin sellaista, joka tulisi itseäni kohti, mutta jota kohti myös minä joutuisin hyppäämään löytääkseni syvällisemmän näkökulman tähän, jota nimitän elämäksi, matkaksi tai polun etsimiseksi ja kadottamiseksi ja uudelleenlöytämiseksi.
Rumin, sufilaisen mystikon vuosisatoja vanhassa aforismissa on jotain tällaista. Se on kristallisoitunut ajatus. Se kantaa. Se on tiheä, tiivistynyt ja vastaansanomaton. Se opettaa minulle jotain, opettaa kunnioitusta ja nöyryyttä. Tällainen lukukokemus sävähdyttää minua näinä aikoina, jolloin rakkaudellisuus yhteiskunnassa tai ihmisten kesken ei ole suurenkaan taskurahan arvoinen.
Mutta on myös toinen puoli: Kirjoitan. Runouteni on nykyisin enemmän vaikenemista kuin läsnäoloa. Silti koen elämäntehtäväkseni ensi sijassa runouden. Edes jonkin tämän ajan yli kestävän kantoraketin löytämisen. Luulen että tämä haave tuhoutuu mukanani. Aika on ainakin tähän asti ollut huono kustantaja.
37 vuotiaana, pian 38. Se haave jota elätin parikymppisenä ei ole toteutunut. Vuonna 1981 ilmestyi omakustannekirja "Lintujen silmissä kivien kylmyys". 500 kappaleen painos on mennyt ajan mukana kaupaksi näennäiseen hintaan. Olen saanut myönteistäkin palautetta. Päätin kirjoittaa seuraavan kokoelmani kustantamolta läpi. Seuraavaa kokoelmaa ei ole ilmestynyt.
On runoja kansioissa ja pahvilaatikoissa. On puolittain myönteisiä palautteita kustannusvirkailijoilta, läänintaiteilijoilta, kulttuurisihteereiltä, ystäviltä. Runoilijaa minusta ei ole tullut ja silti paradoksaalisesti väitän olevani runoilija. Työtön runoilija. Mutta runous en se, minkä koen tärkeimmäksi tekemisekseni. Sillä vain en ole saanut toimeentuloa. Näitä tekstejä en ole saanut julki, muuta kyllä.
Yhden tv-ohjelman, yhden näytelmän, erilaisia happeningeja, valokuvanäyttelyitä, pienimuotoisia taidenäyttelyitä, lehtiin kirjoitettua kritiikkiä, kymmenen vuoden uraputken sanomalehden toimittamisesta. Mutta jos minun julkisesta toiminnastani laaditaan yhteenveto, runous jää siinä hyvin heiveröiseksi kuriositeetiksi marginaaliin.
Runouden markkinarako on käsittääkseni hyvin pieni. Otava julkaisi syksyllä -94 muistaakseni yhden esikoiskokoelman. Runoilijoita ei Suomessa kovin montaa kymmentä kerralla mahdu olemaan. Suomi on niin pieni kieli, niin vaikea löytää läpimurtopistettä ja aika asettaa toiset ehtonsa. Pitää sattua oikeaan rakoon, markkinarakoon. Tai kustantaa itse.

Ulkona, yö.
En mennyt kaupungin valoihin asti,
mutta kävelin tähdet.
Näiden tekstieni kanssa minulla on nyt menossa raskas identiteettikriisi. On vaikea uskoa ajatuksen kestävyyteen, kun siihen ei ole tullut konkreettista, kirjapainonhajuista tukea: julkaistua kirjaa, kirjoituspalkkioita. Elämisen ehdot ovat niin niukat, että hengittäminen välillä asunnon pimeydessä tuntuu vaikealta. Lokakuussa. Kemissä. 1995.

Lukemisen löytäminen

Elämäkerrat kirjoitetaan lapsuuden horisontista käsin, usein. Sillä on oma painonsa. Suurimman osan eväistä ihminen saa Freudin ja Frommin näkemyksen mukaan varhaislapsuudesta, ennen kahden vuoden ikää. Ennaltamääräämisopin mukaanhan koko elämä on ennaltamäärätty ja kohtalot kirjoitettu valmiiksi tähtiin. Olisin tahtonut tietää enemmän Eeva-Liisa Mannerin spiraalimaisesta aikakäsityksestä, mutta häneltä ei enää ole mahdollista kysyä. Eksistentialistit uskovat päin vastoin, että jokainen yksilö on vapaa päättämään omasta elämästään.
Varhaislapsuuden kehästä voisi löytyä jotain tutkijoita kiinnostavaa, mutta henkilökohtaisia muistikuvia sieltä en löydä. Hyppään tämän aidan yli. Syntynyt Nurmijärven kunnan Rajamäen kylässä 18.11.-57. Voisi spekuloida mikä merkitys on sillä, että Aleksis Kivi vaikutti myös kotipaikkakunnallani, tosin vuosisataa aiemmin. Sillä on merkitystä kieleen jota puhun, mutta tuskin kovin paljon rakkauttani lukemista, kirjoittamista ja sittemmin laajemmin kulttuuria kohtaan.
Lukemisen löytämisestä minulla on vain tarina, jota vanhempani mielellään ovat kertoneet vierailleen ja jota nuorempana jouduin kuuntelemaan punastuen: miten istuin kolmivuotiaana potalla ja selasin Aku Ankkaa kunnes jompi kumpi vanhemmista äkkiä huomasi, että osasinkin lukea. Kouluun mennessä olin siis ollut jo kolmisen vuotta lukutaitoinen, mutta tuskailin tavaamisen kanssa, sillä tavaamaan en ennen kouluikää koskaan oppinut. Luin suoraan, sisältä.
Lukemisen kannalta kesät isoäitini luona olivat aarteita. Isoäidin vintiltä löytyi suuri varasto isäni ja hänen veljiensä nuoruudessaan hankkimia romaaneja. Luin paljon lapsesta lähtien ja luin myös kirjallisuutta, joka oli kirjoitettu yli oman ikäryhmäni. Karl Mayn ”Inkan testamentti” ja muutama muu tiiliskivi taisi tulla punnerrettua läpi alle kymmenvuotiaana. Intiaanitarinat kiinnostivat tietenkin, samoin dekkarit, joista jälkeenpäin muistan muun muassa Edgar Wallacen ”Punainen ympyrä” ja Mary Stuartin hienon kirjan ”Eikä yksikään pelastunut”, joka sittemmin on paljastunut Agatha Christien kirjoittamaksi nimellä ”10 pientä neekeripoikaa”.
Sadepäivinä luin ja sadepäiviä oli kesäisin aina liian vähän, sillä lapsuuden kesäthän olivat aurinkoisia. Mutta minä taisin piileskellä monia poutapäiviäkin vintin pelottavassa ilmapiirissä, sillä pelkäsin pimeää ja pelkäsin vinttiä, jonne vain ehtymätön kiinnostus lukemiseen sai minut uskaltautumaan yksin.
Isoäidin vintti oli se "kirjasto", jonka kautta löysin tien kirjojen maailmaan ja luulisin että ennen murrosikää olin jo ehtinyt lukea kolmisensataa romaania. Siinä vaiheessa kulutin kuitenkin jo oikean kirjaston lastenosaston portaita.

Kirjoittamisen henki

Herään aamun terässä
ja äkkiä oivallan:
syksy tapahtuu ilman minuakin,
puiden lehdet putoavat ilman minuakin,
niiden pyörteinen tanssi
ja tuulen puhallus loppusyksyn heinään.
Tuntuu että olen taas vapaa
hengittämään, olemaan omalla painolla
ja luonnonlait toteutuvat
omalla painovoimallaan,
kulkijana voin hengittää
vain syksyn hengitystä
yhdessä lehtien liikkeen kanssa.
Mutta syksy hengittää ilman minuakin.

Kemi. Lokakuu. 1995.

Syksy on pitkä ja harras. Olen siitä onnellinen, sillä puut ovat vähissä, eikä uusia ole varaa ostaa vähään aikaan, käytännössä ei lainkaan. Yhä selvemmin näen päivien lyhyessä valossa, että kirjoitan vain itselleni ja kirjoittaminen muuttuu yhä tärkeämmäksi. On tarve laittaa piste jonkin entisen perään. Valmis runokokoelma pöytälaatikossa, se johon piti tehdä vain pieniä muutoksia ja yrittää taas. Se alkaa menettää merkitystään. Mutta merkityksen menettäminen johtuu vain siitä, että tilalle on salakavalasti soluttautumassa uutta, ehkä merkityksellisempää. Lapsen vapaus ja ilo: minun on opeteltava kirjoittamaan taas alusta.
Olen päässyt tasapainoon talouteni kanssa, hyväksynyt materiaalisten ehtojen toivottomuuden. Se vapauttaa minua olemaan välittämättä niistä. Descartesin tavoin voin keskittyä siihen mikä ihmisessä on ilmiselvintä ja olennaisinta, sielun tutkimiseen. Jo muistot ajoista, jolloin elämäni on aineellisesti ollut yhtä niukkaa, antavat rohkeutta. Tämä menneisyyden esiinkaivaminen kuin tekisi arkeologista tutkimusta omassa minässään.
Ja olen päättänyt laittaa vanhat käsikirjoitukset, runokokoelman ja muut tekstit syrjään. Annan niiden olla. Minulla on ollut sanomisen paine, joka sitoo. Mutta ainoastaan ilossa kasvaa kirjoitus, luonnollinen puhe. Uskon että voin uudelleen löytää tien runoihin vain kulkemalla tämän menneen läpi, palaamalla kahdenkymmenen vuoden taakse. Aikaan jolloin elämisen olosuhteet olivat yhtä ahtaat, mutta tyytyväisyys suurempi ja runot syntyivät "välttämättömästi".
Mitä vähemmän aineellista ympärilleni kerääntyy, sitä enemmän voin kiintyä henkeen, joka on ainoa mikä jäljelle jää.
Takautumista löydän rohkaisun. Minussa on kaikki tämä potentiaalisena olemassa. Ja eilen lausuin ääneen ajatuksen, jollaista en yleensä puhu: Aion taas kirjailijaksi.
Pannukahvi on loppu, mutta murukahvia on vielä muutamaksi päiväksi. Ja huomenna, ehkä, pankissa on säännöllinen 1888 markkaa, jolla voi maksaa ystävilleen velkoja ja lunastaa postista oman elokuvansa "Viimeiseen hengenvetoomme asti tuulen laulua rakastamme" alkuperäisnauhat: 831 markkaa. + matkustaa Porvooseen, mikä on irtautumista ja vapautta sekin.
Olen uudella tutkimusmatkalla. Mielen valtaa ihastus, kun ajattelen että keksin uudelleen runoa, kielen perusteista lähtien, pohtimatta otsa rypyssä, onko minulla sanomaa vai eikö, ihmiskunnalle tai kenellekään. Sillä "Viisaus on harvinaista, koska se on vaikeaa" (Harry Martinson), mutta nyt minun ei tarvitse olla viisaampi kuin olen. Mielessä pyörii Fransiscus Assisilainen, Jumalan pieni köyhä. Minun henkeni on juuri nyt hänen henkensä kanssa.

Yksinäisyyden syvyys

Ja kuitenkin yksinäisyys kirjoitti lopultakin omakustanteeni. Sillä kun muistelen noin kuuden vuoden aikaa, jolloin runonipuista lopulta kasvoi kokoelma, muistan ensimmäisenä ja pysyvimmin yksinäisyyden. Muistikuvissa asun puutaloasunnossa, joka lämpenee puilla, mutta on ilman muita mukavuuksia. Puutalo sijaitsee puiston reunalla, meren äärellä. Jonakin kesäisenä päivänä ovesta tulee sisään kissa, joka asettuu asumaan kanssani. Keitämme puuhellassa perunoita ja makaroonia ja tonnikalaa tai vaihtoehtoisesti hernekeittoa. Syömme yhdessä ateriaan ja annan kissalle näkkileipää, jota itsekin pureskelen ruuan kanssa.
Olen työttömänä ja on kesä. Kävelen merenrantoja pitkin yksin. Katselen aaltojen rantaan kuljettamia kaisloja, tuulta joka tuo etelästä aaltoja rantaan, löydän onttoja, jostakin purjelaivasta parinsadan vuoden aikana kotirantaan kulkeutuneita paarlastikiviä. Kuljen öisin paljain jaloin puistossa ja istun meren äärellä pyykinpesulaiturilla tai jollakin kivellä. Olen ihastunut kiviin, niiden jykevään kauneuteen, niiden ajattomuuteen. Meri on pimeä, mutta kaupungin valot heijastuvat lahdelle.
Kuljen pois kaupungin valoista, savustamon rantaan ja kauemmas. Maisema hengittää minussa. Kuljen vapaan ja riippumattoman ihmisen tavoin, olen onnellinen elämästä, johon sisältyy vain olennainen: perunoita ja silakoita itselleni ja kissalle, meren rannalta löytyneitä esineitä - kulunut verkonpola ja jokin linnunsulka -, kävelemiset rantoja pitkin öisin, meren ja kaislojen tuoksu, syksyllä muuttomatkalle pian lähtevien lokkien kaarteleva lento.
Luen, mutta lukeminen ei ole olennaista. Hiljaisuus, hiljaisuudessa eläminen on. Sillä puutaloasunnossani ei ole radiota tai televisiota, siinä ei ole mitään mukavuuksia kylmää vettä ja puuhellaa lukuunottamatta. Juuri siksi siinä on kaikki mukavuudet.
Valvon yöt ja lepään päivisin. Pikkukaupungin elämän häly on lakannut merkitsemästä. Elän omaa elämääni, nuoren runoilijan elämää omilla ehdoillani. On pimeä ja pinnistelen pimeässä näköäni meren reunalla. Kävelen, kävelen yhtä runoa. Kaikki tämä minussa kirjoittaa, en itse muista kirjoittavani. Merenranta, linnut, maisema, kyyryisenä veneen alle juokseva kissa; ne kirjoittavat kokoelman "Lintujen silmissä kivien kylmyys".
Mutta henkisintä, pyhintä tässä olemisen alueessa on hiljaisuus. Hiljaisuus sisällä huoneessa ja öinen hiljaisuus meren rannoilla. Hiljentynyt oleminen, jonka voi rikkoa jokin linnunhuuto tai kiven heitto tyyneen veteen, jossa renkaat hitaasti laajenevat. Linnunhuuto joka syventää hiljaisuuden. Minä olen onnellinen saadessani olla yksin ja kuvitellessani olevani runoilija ja runot syntyvät luonnollisesti kuin hengitys ja kertovat siitä vähästä mikä ympärilläni tapahtuu.

Painan pääni viileään veteen. Kaste.
Nostan pääni ja tunnen
miten vesi valuu hiuksista
hartioitani pitkin alas.
Olen kirjoittanut muutaman vuoden runoja, mutta nyt niiden kirjoittaminen on hyvin tietoista, välttämätöntä ja luonnollista. Niin luonnollista kuin hengitys. Luonnollista niin että nyt jälkeenpäin en edes muista kirjoittaneeni niitä. Asun puutaloasunnossa saunapuistossa, kunnes jonakin päivänä joudun muuttamaan toiseen vielä alkeellisempaan asuntoon, purkumökkiin jota ei ole mahdollista edes lämmittää. Muuttokuormassa minulla on kassillinen tavaroita, omaisuuteni. Kesken muuttomatkan kissa kyllästyy ja hyppää kassista ulos, lähtee omille teilleen salaperäisesti niin kuin on tullutkin vain yhtenä kauniina päivänä luonnollisesti ovesta ja asettunut asumaan kanssani.
Asun nyt purkumökissä, ravintola Kissanpiiskaajan pihapiirissä. Syksy tulee kohti ja saan puolipäiväisen työpaikan kirjastossa. Työaika järjestetään niin, että joka toinen viikko on vapaata ja joka toinen töitä. Luen kaupunginkirjastoa läpi ja kirjoitan syksyn. Vapaina viikkoina kävelen meren rantoja ja mieli kirjoittaa veteen runojaan. Elän yksin, kuljen rantoja ja kävelen öisin paljain jaloin meren rantaan. Syksy kasvaa ja yöt kylmenevät. Huoneen lämpö on usein aamuisin vain viisi astetta. Kohmeisena käyn aamulla istumassa kahvilassa, juon kupin kaakaota ja menen kirjastoon töihin. Tämä syksy, aamujen koleus ja vapaat viikot valmistavat käsikirjoitukseni.
Vuonna 1981 ilmestyy omakustannekokoelma "Lintujen silmissä kivien kylmyys".

Mitä tapahtui todella?

Muistot, muistikuvat etsivät todellisuudesta vain olennaisimman, nyt kirjoittamisen ja runouden kannalta tärkeimmän. Siksi muistan vain kaksi asuntoa, työttömyyden ja työpaikan kirjastossa. Siksi muistan kävelleeni kuusi vuotta meren rantoja. Uskon että näiden muistikuvien todellisuus on henkisellä tasolla suurempi kuin se ulkoisen elämän historia, joka todella tapahtui. Näen että kirjoitin kuusi vuotta meren rantoja kulkiessani ja meri minussa kirjoitti kirjan. Olen vakuuttunut siitä, että vain nämä muistot: yksinäisyys puutaloasunnossa, kävelyt yksin tai yhdessä X:n kanssa tai kolmen nuoren "toritaiteilijan" keskustelut torin laidalla, ovat olleet kirjoittamisen uralla olennaisinta.
Todellisuudessahan tapahtui paljon muutakin. Pelkästään historiallisia aukkoja paikatakseni: Tulin ylioppilaaksi vuonna 1975, muutin sen jälkeen Turkuun opiskelemaan matematiikkaa, jota jouduin lukemaan vahingossa. Puolentoista vuoden opiskelun tuloksena suoritin kaikkiaan yhden kemian tentin, mutta luin Turun kaupunginkirjastossa päivittäin. Olin henkisesti hyvin yksin. Ylioppilasasunnossa en viihtynyt, en myöskään yliopistolla.
Ainoa yksinäisyyden kehää murtanut henkilö oli Åbo Akademissa kirjallisuutta opiskeleva ystäväni Y, jonka kanssa meillä oli pystyssä eräänlainen dadaistiryhmä. Osallistuimme johonkin Y:n oppilaskunnan järjestämään taidenäyttelyyn teoksella, joka sisälsi näkki-kondomipaketin ja näkki-leipäpaketin. Sekä lautasen, jossa oli perattua silakkaa perkeiden vieressä.
Kävin Turun Nuoren Voiman Liiton piirissä muutaman kerran, mutta siellä jäsenten keski-ikä oli yli 60 vuotta eikä innostanut. Joku nainen jaksoi illasta toiseen muistella nuoruudentuttavuuttaan Mika Waltarin kanssa.
Yliopistouran päätyttyä siihen, että opintolainaa ei enää myönnetty, tulin kotiin häntä maata viistäen ja korvat luimussa. Rakastuin kesän aikana itseäni viisi vuotta vanhempaan naiseen ja pakenin painostavaa koti-ilmapiiriä (opintoja oli rahoitettu muuhun tarkoitukseen kuin Tolkienin Sormusten herran lukemiseen) armeijaan. Yritin säilyttää välit vanhempiini ja naisystävääni, mutta ensimmäisellä viikonloppuvapaalla naiseni käveli kaupunginsillalla vastaan toisen miehen kanssa ja neljä päivää armeijasta paluun jälkeen lähdin kotoa ovet paukkuen. Asetuin asumaan puutaloasuntoon, josta olen kertonut. Ja runokokoelma syntyi.
Kokoelman syntymiseen kannusti ensimmäinen palkinto Kristiinankaupungin kulttuurilautakunnan järjestämässä kirjoituskilpailussa. Sen seurauksena sain taas Vaasan läänin taidetoimikunnalta ja Kristiinankaupungin kulttuurilautakunnalta kummaltakin 1000 markkaa kokoelman julkaisemiseen. En edes harkinnut kustantajaa. Painatus maksoi 3000 markkaa ja 500 kirjan paketti oli kevyt kantaa postista kotiin. Mutta sen ilmestyessä asuinkin jo Seinäjoella.

Kirjoittamisen kieli

Katson ikkunan läpi yön pimeään
vain kynttilän liekki puolustaa valoa
mutta pimeässä
opin käsittämään pimeyttä
ja näen miten ulkona puiden
kellastuneet lehdet ovat muuttuneet varjon värisiksi
ja hiljentyneet päivän tanssista
sillä varjon hengitys on hidas
yön elämä hiljaisuutta valon äärirajalla
mutta varjo ei ole koskaan musta
vain erisävyisiä tummuuden asteita
ja pimeässä joudun käsittämään pimeyttä
Kemi.Lokakuu.1995.

Kynttilänvalo. Huone ympärillä on hauta, lähellä haudan metafyysista muotoa. Sanoista tulee arkkuja, joita tumma virta kuljettaa mukanaan. Luen Heidi Liehun Kirsikankukkia silmät hieman särkien. Sähköt on katkaistu. Pimeä kasvaa lokakuun päiviä pitkin. Voisin lannistua rahattomuudesta ja sähköjen katkaisemisesta ja siitä että elämäni taloudellinen suunnitelma on näin epäonnistunut. Työtön runoilija. Poikkitaiteilija ilman taiteilijapalkkaa, ilman apurahoja, vailla muuta toimeentuloa kuin peruspäiväraha. Velkoja, maksamattomia laskuja, ulosmittauspäätöksiä; niitä on.
Kun kirjoitan ehdotusta omaelämäkerraksi, minulla on muitakin motiiveja kuin jonkin palkinnon tai apurahan saaminen. Puhun selviytymistarinaa ja yritän selvittää itselleni menneisyyttä nyt kun runoista on tullut enimmäksen vaikenemista ja toivon luovutusta. Pohdin miten uudelleen löytäisin kirjoittamiseen kielen ja sanoihin hengityksen, eletyn maun. Että jaksaisin jatkaa. Tästä pisteestä peilaan takaisin päin, jotta näkisin, missä nyt olen.
Huoneessa, hiljaisuudessa jota hengitän. Omaelämäkerran tukijalka on läsnäolo tässä tilassa. Omassa kehossani. Se on nyt kaiken muunkin elämäni perustuslaki: olla läsnä, olla kehossaan, seisoa ei itsensä takana vaan itsenään, sisällään, hengittää omaa hengitystään.
Koen että minut on syrjäytetty, marginalisoitu. Vain itselleen läsnäolo voi tässä tilassa olla pelastus. Enkä ihmettele vain materiaalista puutetta, vaan myös niitä kielessä ja ajattelussa tehtyjä matkoja, jotka ovat johtaneet minut tähän. Tähän, joka on lopultakin hyvin lähellä pistettä mistä kerran matkaan lähdin. Spiraalimaisessa ajassa. Jollain toisella tasolla, ehkä.
Nykyisyyden läsnäolo on ankkuri. Yritän paljastaa itselleni miten jaksan ja miten tästä jatkan. Kun lokakuun päivät päivä päivältä pimenevät. Deadline lähestyy, minunko?
Kirjoittamisen kieli on minulle kuin etsisi jotain eläimen polkua, nuuhkisi jälkiä ja kadottaisi jäljet. Ja löytäisi uudelleen. Jonkin tiheyden piirittämistä, jotta lopulta osuisi. Hengityksenkaltaisesti, suoraan omaan mieleensä.
Teen kirjoittamisen suunnitelmaa. On jo paljastunut, ettei riitä vain yhden polun kulkeminen. Edessä on haarautuvien polkujen puutarha (Jorge Luis Borges). Kaikki vaikuttaa kaikkeen ja kuvatessani suhdettani kirjoittamiseen, kirjallisuuden lukemiseen ja kieleen tai yleisemmin taiteeseen, joudun kirjoittamaan myös suhdettani muuhun. Epätäsmällisesti. Etsin aukkoja, joissa hengitys on helpointa, luonnollisinta. Sirpaleita eletystä joka nyt sanojen salamatkustajana tulee luokse.
Sillä kirjoittamiseen ja taiteeseen liittyy koko yksilön filosofia. Maailman koko kuva, maailmankuva. Mutta se olisi liian painava tiiliskivi. Lähden kuitenkin matkalle ja piirtämään karttaa, vaikka lähtöpisteestä en tiedä ennen kuin ehkä perillepäästyäni - mikä on prosessin toivo. Perillepääsystä en tiedä.
Mitä on runous? Näin kysyy Jaan Kaplinski kirjassaan ”Olemisen avara hiljaisuus”.
Ja vastaa lopussa:
"Oleminen ja muuttuminen, merkki ja ajatus, sääntö ja vapaus, kivi ja rauta synnyttävät yhteen iskiessään kipinän, elävän tulen, jotakin mikä ei ole kiveä eikä rautaa, merkki eikä ajatus, ei olemista eikä muuttumista."

Lukemisen historiaa

Kirjallisuuden tai kirjoittamisen suhteen en nykyisyyden horisontista näe mitään merkittävää Karl Mayn tiiliskiviromaanien tai isoäidin vintin koluamisten jälkeen ennen keskikoulun viimeistä luokkaa noin vuonna 1972. Tuolloin olimme muuttaneet Kristiinankaupunkiin. Elämässä oli ollut jokin urheilukausi ja 12-vuotiaana olin löytänyt toisen asian, joka vei aikani: linnut ja luonnon.
Tämä prosessi, luonnonharrastus, joka jatkui aktiivisesti vuosia ja passiivisesti vieläkin, on vaikuttanut kirjoittamiseeni, koko kulttuurikäsitykseeni, maailmankuvaan yhtä paljon kuin kirjallisuus, ehkä enemmänkin. Se kulkee kasvamisen rinnalla toista raidetta ja oikeastaan pitäisi puhua siitä. Ehkä puhunkin. Jos oikea aukko muistin mosaiikista löytyy.
Siis lukemisen historiassa ei ollut mitään merkittävää, ei kirjoittamisenkaan. Vain luettujen kirjojen määrä kasvoi ja niiden sisältö vähitellen syventyi. Vanhan oppikoulun viidennellä luokalla äidinkielenopettajani luetutti oppilailla hyvää maailmankirjallisuutta: Hemingwayta, Steinbeckia, Camus:n Ruttoa. Suhtauduin niin kuin koulussa usein, kuin Jukolan veljekset aapisen opiskeluun, ennakkoluuloisesti. Tosin Steinbeckin ”Hyvien ihmisten juhla” vei ennakkoluuloisenkin mielen väkisin mukaansa ihastuttavalla hyväntahtoisella humanismillaan, mutta Camus´n ”Rutto” on edelleen ainoa Camus´n kirja, jota en ole lukenut.
Mutta viidennellä tai kuudennella luokalla lukiossa jokin uusi tuli pikkuhiljaa, hiipien oman lukemiseni ja etsimiseni myötä ovesta sisään: runous.

Runo, runoilija, runous

"Joka kylvää unien painavaan multaan
näkee aamun pyyhkivän häneltä katsvot pois
ja jää vain muistoksi sulkeutuneeseen katseeseen
on vailla siltaa elämästä elämään
mitä lähempänä itseään sitä tuntemattomampi
suoniensa käytäviin verkkaan hyljätty" (Bo Carpelan: Elämä jota elät)

Olin noin 15-vuotias, vailla rakkauskokemuksia, mutta puberteetin herkkyydessä. Kouluaineita kirjoitin mielelläni, ja tunsin olevani jossain suhteessa lahjakas: opettajat luettivat tekstejä. Kirjoitin enimmäkseen vapaa-aineita, silloinkin kun ne eivät olleet aiheena, nuoresta kapinallisuudesta. Tätä kautta jouduin katsomaan kirjallisuutta uuden peilin kautta.
Kuin vahingossa kirjoitin joskus hylätyksi tulleeseen aineeseen paremman inspiraation puutteessa pelkän runon. Runosta en muista muuta kuin että en tiennyt runoudesta kuin rivien jakamisen ja loppusoinnut. Toisen aineen muistan paremmin: ”Sinisiä ajatuksia”. Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelijan luettuani laitoin tuollaisen taivaanrannan taiteilijan kirjoittamaan sarjan runoja ja pohtimaan niiden välillä elämän ja rakkauden ongelmia. Naamioin itseni ja omat tunteeni hyvin läpinäkyvän lasin taakse, mutta samalla astuin kuin huomaamatta runon keittiöstä sisään.
Kun kirjoitin koulussa runoja, piti runoista tietenkin ottaa selvää, perehtyä aiheeseen paremmin. Bo Carpelan oli ensimmäisiä, joihin törmäsin kaupunginkirjastossa, ensimmäisiä, joista luulin ymmärtäväni jotain, sillä suurin osa runoudesta oli tietenkin silkkaa hölynpölyä korvissani.
Mutta Bo Carpelanissa, varsinkin hänen varhaisissa runoissaan oli jotain joka sattui kohdalle, osui sanoillaan. Ehkä se lievä pessimismi, joka näissä runoissa hengittää. Toista kautta tulin samoihin aikoihin lukeneeksi hänen romaaninsa ”Myöhäiset äänet”: se iski luonnonsuojelijan sydämeen ja olin myyty. ”Myöhäiset äänet” nousee lukukokemusteni joukossa muuten vaikuttavimpaan kärkeen vieläkin. Ja Carpelanista pidän yhä edelleen yhtä paljon kuin ensimmäisissä kohtaustilanteissa. Jopa täysin samoista runoista.

"Odotuksestasi ei lähde tietä
Päivä sulaa kuin mykkä kello -
kuule sen soivan niin olet varjojen joukossa,
tuhkana ajan tuulessa. Ylläsi kaartelevat
vaitiolon, paon valittavat linnut
loputonta kehää yhä hämärän tulon." (Carpelan: Elämä jota elät)

Lyhyesti sanottuna luin Carpelanin tuotannon lyhyessä ajassa. (Yleensäkin luin koko ajan paljon. Niin kai kaikki lukevat ihmiset tekevät. Fraasi. Koulussa muistan joutuneeni nielemään pettymystä, kun opettajan kysyessä kaunokirjallisuuden lukemisen määrää - tyyliin 1 kirjan vuodessa, 2-5 kirjaa vuodessa, 5-10 kirjaa vuodessa, kirjan kuukaudessa jne -, kyselemisen asteikko loppui ennen kuin olisin saanut ylpeänä vastata yli 10 kirjaa kuukaudessa).
Nyt tiesin siis myös runoudesta ja samalla kun kirjoitin vihkoihin ylös Hectorin laulujen sanoja, niihin ilmestyi myös kasvava määrä omia runojani. Ja tätä aineistoa taas käytin materiaalina uusissa aineissa. Kirjoitin myös vapaa-aineita yhä enemmän. Lukemisen kautta tuolloin n. 15 vuotiaana, alkoi esiin tulla suurempi joukko muitakin runoilijoita.
Carpelan pysyi rakkaimpana, mutta pidin myös Södergranista, jo varhain löysin Eeva-Liisa Mannerin, josta sitten hyvin nopeasti tuli myös koko elämän kestänyt rakkaussuhde Mannerin tekstiin ja runoilijapersoonaan, ja tämän henkisen suhteen ympyrän sulki yhdellä tasolla Mannerista tänä syksynä sanomalehteen kirjoittamani muistokirjoitus, mutta toisella tasolla suhde jatkuu. En surrut hänen poismenoaan, en kuolemaa, mutta minulla oli ollut haave ja aavistus, että joskus tapaisin kirjailijan. Aavistus jäi täyttymättä, haave toteutumatta ja rinnassa vallitsi hiljainen tyhjyys.
Myöhemmin, lukiossa alkoi tulla parvittain muitakin: ulkomaisia runoilijoita, latinalaisamerikkalaisten runoilijoiden antologia ”Kello 0”, Ferenz Juhaszin ”Kukkiva maailmanpuu”, Cesar Vallejo, Neruda, Lorca, Fernando Pessoa - koko Kristiinankaupungin pienen kirjaston runohyllystä täytin lukemattomuuden aukkoja kasvavalla intensiteetillä. Mutta mieliinpainuvimmaksi ja samalla kolmanneksi tärkeäksi kohtaamiseksi runouden kanssa tuli ainekirjoitustunti, jossa aineen materiaalina oli muutama Pentti Saarikosken runo ”Alue”-kokoelmasta.
Kirjoitin aineen. Tyrmäsin Saarikosken täydellisellä vimmalla. Minun mielestäni runoilijoita olivat Bo Carpelan, Edith Södergran ja Eeva-Liisa Manner. Ei missään nimessä Pentti Saarikoski. Aine oli murhaavampi kuin Hymy-lehden kirjoitus "Riiput jo ristillä Timo K. Mukka".

Kirjoittamisen sanat

Ulkona maisemassa valo
liikahtaa puiden lehtien mukana
päivät putoavat; värisevät lehdet
ja minussa on syksyn lehtien
hengitys ja tanssi
kun kuljen rantoja pitkin kauemmas
pysähdyn ja hengitän
hetken olen yhtä.

Sanat putoavat, on syksy
värit ovat maiseman elämää:
vielä hetken päivien kuulaus
vielä hetken syksyn ohut ilma
ennen lumen painoa maan luomilla
ja talven odotus;
odotus odotuksessa,
valoa, kevättä!
Kemi. Lokakuu. 1995

En valita huoneen pimeyttä. Yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa myös kristallisoituu jokin. Nyt kun olen muuttunut sivulliseksi, minulta ei myöskään odoteta paljon. Hengitän omaa hengitystäni. Läsnäolen hetkittäin. Elämän niukkuus pakottaa hylkäämään materialismeja. Kynttilänvalossa tai pimeässä on aikaa pohtia elämäänsä. Teen muutakin: pieniä yrityksiä olemassaoloni todistamiseksi: postikortin kokoisia akvarelleja, piirustuksia, lyhyinä valon aikoina tai melkein pimeässä vailla varmuutta minkään värin oikein näkemisestä ennen seuraavaa päivää. Minulla on pöydällä muutama syksyn lehti, niiden värit, jokin kivi ja sulka, niiden ominaisuuksien suhteet: paino ja herkkyys. Opiskelen kuvataiteilijaksi. Runoilijaa minusta ei ole tullut. Opettelen nyt uutta ammattia.
Luen Descartesin "Teoksia ja kirjeitä" kunnes silmät väsyvät, ovat täynnä kiviä. Aamuisin herään liian myöhään toteuttamaan päivien pidempää suunnitelmaa. Ja siksi olen melkein luopunut suunnitelmista. Pyrin toteuttamaan zenin filosofiaa: elää vain tätä hetkeä. Joka aamu teen päivälle oman suunnitelman. Sen päivän mittaisen. Saan olla yhteiskunnalta suhteellisen rauhassa, lukuunottamatta laskuja, joita postilaatikkooni kerääntyy kaikesta maksamisen mahdottomuudesta huolimatta. Minulta ei odoteta paljon.
Hiljattain ystävä haastatteli minua paikallislehteen. Hän kyseli mitä poikkitaiteilija tekee ja mistä olen joutunut luopumaan tässä tekemisessä. Sanoin että en ole luopunut mistään. Olen vaihtanut elintasoa vapauteen. Juttua ei koskaan julkaistu. Päätoimittajan mielestä se sisälsi epäilyttäviä asioita. Mainitsin myös syyt siihen, miksi runoilijan talosta on sähköt katkaistu. En väitä sensuuriksi sitä, että tietyt asiat vaietaan. Se on kuitenkin yhteiskunnallisesti tarkoituksenmukaista.
Descartesia on ilo lukea. Kirjoittamisen helppous ja selvyys. Miten terve järki on jakaantunut maailmassa paremmin kuin mikään muu, sillä sitä kukaan ei katso omistavansa liian vähän vaan aivan riittävästi, vaikka he kaikkien muiden asioiden suhteen olisivat tyytymättömiä. Minua kiinnosti Descartesin todistus Jumalan olemassaolosta. Kun täydellisyyden idea on olemassa, siitä seuraa että täydellisyys on olemassa. Minä hautaudun nykyään mielelläni vanhoihin kirjoihin. Kun Descartes Jumala-todistuksensa kolmannen mietteen jälkeen sulki silmänsä ja ryhtyi nauttimaan täydellisyyden ajattelemisen kauneudesta, riuhtaisin itseni ulos, jossa käsittääkseni luonnon ja Jumalan täydellisyys on läsnäolevampi kuin sisällä.
Kynttilänvalossa luin Descartesia, joka kirjoitti takkatulen ääressä. Sähkövalon suhteen me olemme samassa asemassa. Descartesissa minua viehätti myös hänen suhteellinen uneliaisuutensa, kymmenen tunnin yöunet, kun neroissa usein painotetaan heidän lähes ympärivuorokautista työskentelyään. Descartes ehti paljon ja ehti nukkuakin välillä. Minun kirjoittamiseni ongelma on laiskuus, - ja sanojen tyhjiö.
Tämän tekstin kautta etsin läsnäoloa, etsin pysähtymistä ja etsin merkityssisältöä sanoihin. Toivon että kirjoittaminen puhkeaisi. Descartes tosin vaikeni vuosia, mutta hän sai myös tekstinsä läpi kustantajalta, eikä hänellä ollut huolia aineellisesta elintasosta. Minä tarvitsisin jonkin selkänojan. Jos en saa sitä ulkopuolelta niin sisäpuolelta, itsestäni. Osho muistutti esoteerisessa psykologiassaan tietoisuuden merkityksestä kaikessa olemisessa. Tietoisuus=meditaatio.
"Ajattelen, olen siis olemassa". (Descartes).
Kirjoitan nyt todistaakseni itselleni olevani olemassa arvokkaana, itseisarvoisena olentona, vaikka aika hylkäisikin kirjoittamani paperit, jotka tanssivat tuulessa syksyn lehtien myötä.

Runoilijan omakuva nuoruuden vuosilta

Lukioaikana tunsin sielussani, että minut oli hylätty yksinäisyyteen. Olin sivullinen sanan camus´laisessa merkityksessä, mutta Camus´ta tai Sartrea en silloin vielä lukenut. Ne tulivat myöhemmin. Uskoin luonnon tuhoutumiseen ja ekokatastrofiin, ihmiskunnan moottorin polttoaineen loppumiseen, jonka sanalla sanoen pelkään toteutuvan vieläkin. Ihmiskunta vaikuttaa itsetuhoisemmalta kuin minä itse pahimmissa ahdistusneurooseissanikaan. Pimeyttä ei haluta katsoa silmiin.
Melankolinen kirjallisuus viehätti. Luin Hesseä, Hesseä ja taas Hesseä. Arosuden kanssa kamppailin. Sen lukeminen kesti kaikkiaan yli kaksi vuotta. Lainasin kirjan neljä tai viisi kertaa, tuskastuin aina sen tekstin hitauteen ja pitkävetisyyteen, palautin teoksen. Sitten tuli pakkomielle lainata kirja uudelleen: minun oli saatava tietää pääsikö arosusi maagilliseen teatteriinsa. Kun kirja lopulta sitten oli luettu mieleen jäi vain pettymys. Pidin hänen muista teoksistaan. Löysin yhtäläisyyden oman orastavan runoilijanpersoonani ja Hessen kuvaamien ihmisten yksinäisyyden kanssa. ”Demian”, ”Narkissos ja Kultasuu” viehättivät. Mutta vielä enemmän ihastuin pienestä kirjasta ”Matka aamun maahan”. Toivoin löytäväni jostain yhteisön, joka toimisi kuin idänmatkaajien veljeskunta.
Koin itseni erilaiseksi nuoreksi. Koulussa ystävyyssuhteet olivat pinnallisia. Liikuin yhä luonnossa päivittäin lintuja harrastamassa. Harrastus hävetti. Pelkäsin että sille nauretaan selän takana, pelkäsin että lähes kaikelle minussa nauretaan selän takana. Itsetunto-ongelmat kasvoivat yhdessä finnien kanssa. Jo silloin ajattelin myös olevani myöhäiskypsä. myöhäiskypsä suhteessa naisiin, elämään, kaikkeen. Mutta halusin myös tulla kirjailijaksi. Tein runokokoelmia, kokosin runoja kokoelmaksi, jossa koskaan ei ollut enempää kuin kolmisenkymmentä runoa. Sitä mukaa kun uusia runoja syntyi kokoelmaan, vanhat pyyhkiytyivät pois. (Sama tilanne on vieläkin. Ei minulla nytkään ole kokoelmassani yli kolmeakymmentä runoa. Voi olla niinkin, että niitä tällä hetkellä ei ole yhtään, sillä tahtoisin todella kirjoittaa jotain painavaa).
Kirjallisuus, romaanit ja runot olivat tärkeitä.

Kirjoittamisen henki

Pysähdyn. Hengitän.
Auringonrajan kupari hapettuu
ja syöpyy illan tihenevään musteeseen.
Kaksi myöhäistä lokkia
kaartaa pimenevään iltaan
epäsäännöllistä geometriaa.
Hiljaisuudesta etsin olennaista.
Hiljaisuudessa kuuntelen:
minua hengitetään.
Sanat joita nyt kahlaan
pudonneiden lehtien matto
ja puut joiden oksien lävitse
valo tihentää ääriviivansa
ja puut joiden oksien läpi
on nyt helppo nähdä:
lehtensä luovuttaneina.
Pysähdyn. Etsin olennaista.
Hengitän.
Odysseia

Aika joka elämässäni nyt seuraa, ei suostu jakautumaan loogisesti aikajärjestyksessä etenevään muotoon. Kysymys on prosessista, jossa monet polut ovat lopulta johtaneet yhteen pisteeseen. Ja yksi polku on haaraantunut moneen suuntaan. On kuin lukisi taas Joycen Odysseusta. On hajotettava Baabelintorni, irrottava aikasidonnaisuudesta, kirjoitettava ekspressionismia ja impressioita. Tämän ryteikön läpi selvitäkseni minun on entistä enemmän käytettävä osiinsa hajotetun kokonaisuuden metodia. Kuljettava lähellä tajunnanvirtaa. Sillä asiat liittyvät toisiinsa hyvin monenlaisin säikein. On kuin lukisi hämähäkinverkkoa. Tai katsoa säikeiden kaikkiin yhdeksään ulottuvuuteen yhtä aikaa..
Olin lukenut Odysseukseni ja aloin lukea sitä uudelleen. Ja uudelleen. Elin nuoren miehen Odysseuselämää. Kysymys on ajasta, joka alkoi lukion toisella luokalla ja päättyi noin kuusi tai seitsemän vuotta myöhemmin omakustannekokoelman ilmestymiseen. Mutta tämän kirjoittamisen vaikeus on siinä, että elämässä monet asiat tapahtuvat päällekkäisesti, kun taas lukemisessa voi keskittyä vain yhden kirjan lukemiseen kerrallaan. Minulla on kuitenkin läpileikkaavia vaikutelmia, ei ajallisesti, vaan henkisesti siitä kasvamisen prosessista, jota nyt kävin läpi rinnan pelkän lukemisen kanssa. Muodostin maailmankuvaa.
Elin Odysseuselämää. Matkustin odysseiaa. Purjehdin henkisiä meriä. Asuin merenrantakaupungissa ja meri oli elämässä olennainen elementti. Lintuharrastuksen sijaan kasvoi pelkkä luonnonharrastus ja runoilijamielessä luonto henkistyi.
Tiedän että muistikuvat vääristävät kokonaisuuden, mutta toisaalta ne valikoivat kaikesta ajan tomun seulomasta painavimman aineksen. Nykyisyyden horisontista näen asiat näin, ja uskon että nykyisyyden kannalta nämä mielikuvat ovat merkityksellisempiä kuin todelliset muistiinpanot tai muistot.
Jos minulta siis kysyttäisiin, mitä tein elämässäni 16 ja 23 ikävuoden välillä, vastaisin empimättä: Kävelin. Kävelin meren rannalla. Keräsin linnunsulkia ja kiviä ja kerään niitä vieläkin. Kävelin öisin ja kuljin kaikki rannat. Maalasin öisin akvarelleja. Luin filosofista kirjallisuutta. Tutkin metafysiikkaa. Ajattelin. Tutustuin Krishnamurtiin. Kävelimme ja keskustelimme kahden ystäväni kanssa. Kävelimme meren rantoja öisin ja keskustelimme. Keskustelimme Hessestä ja Joycesta, filosofiasta, Krishnamurtista ja metafysiikasta. Kävelimme. Kolmen kulkijan keskustelua.
Seitsemän vuotta kävelin meren rantoja, kävelin kaikki rannat ja sitten runokokoelma "Lintujen silmissä kivien kylmyys" oli valmis.

Kaksi kulkijaa

Lukioajan lopulla ja sen jälkeen minulla oli oikeastaan vain kaksi ystävää. Meitä oli siis yhteensä kolme. Koulunsa kahteen luokallejäämiseen lopettanut taiteellisesti lahjakas luokkatoverini X, ruotsinkielisestä opettaja/runoilijaperheestä lähtevä nuori dadaisti-runoilija Y ja minä Z. Kokoonnumme muistikuvissani aina Kristiinankaupungin pienen toriaukion ylälaitaan ja on myöhäisilta ja kesä tai syksy. Keskustelemme taiteesta, musiikista, kirjallisuudesta. Keskustelemme kunnes raatihuoneen kirkonkello lyö puolen yön lyönnit ja senkin jälkeen. Keskustellessa meitä on aina kolme, mutta kävellessä vain kaksi.
Enimmäkseen kävelevät yhdessä Z ja X. Toverukset kuin Stephen Dedalus ja Malachi Mulligan. Toinen vielä niin Dedalus-lumoissaan että elää Taiteilijan omakuvaa nuoruudenvuosilta. Kävelyretket kestävät tuntikausia. Käydään vuoropuhelua, joka ulkopuolisesta ei kuulosta vuoropuhelulta eikä edes ymmärrettävältä, koska käsiteltävät teemat kulkevat hyvin moneen suuntaan ja kumpikin puhuu omaa ajatustaan, näennäisesti monologiaan, joka saattaa olla alkanut jo päiviä sitten tai viitata johonkin aiempaan.
Siis toinen puhuu vuorollaan, ehkä viisi, kymmenen, viisitoista minuuttia tai puoli tuntia, joskus koko illan ajatustaan. Toinen kuuntelee ja saa mielleyhtymiä ja kehittelee omaa ajatustaan ja puhuu sitten sitä. Tajunnanvirtaa. Kävelyretket suuntautuvat itäpuolen satama-alueelle, jossa syksyn kulottamat kaislat ja ohdakkeiden varret sävyttävät maiseman umbran ja hiekanruskean väreihin. Poimitaan jokin kaisla, heitetään kiviä veteen. Ajatusnesteeseen. Katsellaan vettä. Keskustellaan Carl-Erik Strömin filosofisesta käsitteellisestä taiteesta. Toinen puhuu, toinen kuuntelee. Keskustellaan latinalaisamerikkalaisesta kirjallisuudesta, esimerkkinä vaikkapa Manuel Scorzan trilogia. Toinen puhuu, toinen kuuntelee. Keskustellaan Hessen Lasihelmipelin yhteisöstä ja olisiko sellainen mahdollista toteuttaa Kristiinankaupungissa. Molemmat ajattelevat. Toinen puhuu yhtä ajatusta ja antaa sen leikkautua poikki. Toinen kehittelee täysin erilaista ajatusta, joka ei näytä mitenkään liittyvän edelliseen, mutta liittyy kuitenkin, koska ihminen kuunnellessaan saa mielikuvitukseensa uusia virikkeitä, jotka kantavat taas eteenpäin.
Se että kaksi kulkijaa kykenee näin keskustelemaan osoittaa syvää ystävyyttä ja luottamusta. He luottavat siihen, että toinen kuuntelee ja että he ovat tulleet kuulluiksi. Milloinkaan nämä kaksi eivät puhu toistensa ohi. He kulkevat ja keskustelevat eteenpäin ja tulevat savustamon niemeen, jossa tuoksuu savustettu silakka ja katselevat maihin vedettyjä veneitä, sieraimiin tulee silakan tuoksu. On kesä tai ehkä alkusyksy, sillä taivaalla veteen heijastaa varjoaan kuu. Ehkä nämä kaksi kulkijaa ovat lopettaneet keskustelunsa ja vain katsovat vettä.

Kolme toritaiteilijaa

Torin ylälaidassa on kolme ystävystä X, Y ja Z.. He keskustelevat kirjallisuudesta, musiikista ja taiteesta, mutta heidän keskustelunsa on toisenlaista kuin kahden kulkijan keskustelu. Edelleen jokainen keskustelija kuuntelee toistensa sanomista, mutta vuoropuhelu on nyt tavanomaista "trilogiaa". Keskustelujen aiheissa ruotsinkielisestä sivistyneistöstä lähtevä Y tuo uutta materiaalia. Hänen isänsä on runoilija, joka on mm. ruotsintanut sisilialaisen pasifistin ja passiivista vastarintaa käyttävän kansalaisoikeustaistelijan Danilo Dolcin runoja. Keskustellaan Dolcista, passiivisesta vastarinnasta ja käänteisistä lakoista.
Musiikissa sekä X että Y ovat kiinnostuneet progresiivisesta pop-musiikista ja modernista avantgardesta nykymusiikista. Z ei tiedä musiikista mitään, joten hän vain kuuntelee oppien nimiä Karlheinz Stockhausen, John Gage, Varesen sinfonia kuudelle höyryveturille, Klaus Schulze, Carlos Santanan varhaistuotanto, kuullen välillä jomman kumman ystävän luona heidän musiikkiaankin.
Kuvataiteessa ja kirjallisuudessa Y on perehtynyt dadaismiin ja kertoo miten eräs dadaistinen runoilija on osannut ennustaa oman kuolinpäivänsä. Hän on ensin ilmoittaneet kuolinpäivänsä ja kyseisenä päivänä ampunut itsensä. "Yksinkertaisin surrealistinen teko on ampua konepistoolilla umpimähkään ympäriinsä torillä", Y vakuuttaa. Hän kertoo venäläisestä runoilijasta, joka asui runojensa sisällä, kulki kodittomana ja tukki runot takkinsa vuoriin, jossa ne yön kylminä tunteina jossakin roskalaatikossa lämmittivät.
Kolme toritaiteilijaa keskustelee torilla surrealismista, dadaismista, taiteesta ja runoudesta, kunnes raatihuoneen kello lyö puolta yötä tai aamun ensimmäisen lasin rikki. Näin tapahtuu kuusi vuotta, kunnes Y on julkaissut runokokoelman "Ansiktet mot muren" ja Z on saanut valmiiksi omakustanneteoksensa "Lintujen silmissä kivien kylmyys".

Kirjoittamisen henki

Herään aamun terässä
ja äkkiä oivallan:
syksy tapahtuu ilman minuakin,
puiden lehdet putoavat ilman minuakin,
niiden pyörteinen tanssi
ja tuulen puhallus loppusyksyn heinään.
Tuntuu että olen taas vapaa
hengittämään, olemaan omalla painolla
ja luonnonlait toteutuvat
omalla painovoimallaan.
Kulkijana voin hengittää
vain syksyn hengitystä
yhdessä lehtien liikkeen kanssa.
Mutta syksy hengittää ilman minuakin.

Kemi. Lokakuu. 1995.

Syksy on pitkä ja harras. Olen siitä onnellinen, sillä puut ovat vähissä, eikä uusia ole varaa ostaa vähään aikaan, käytännössä ei lainkaan. Yhä selvemmin näen päivien lyhyessä valossa, että kirjoitan vain itselleni ja kirjoittaminen muuttuu yhä tärkeämmäksi. On tarve laittaa piste jonkin entisen perään. Valmis runokokoelma pöytälaatikossa, se johon piti tehdä vain pieniä muutoksia ja yrittää taas. Se alkaa menettää merkitystään. Mutta merkityksen menettäminen johtuu vain siitä, että tilalle on salakavalasti soluttautumassa uutta, ehkä merkityksellisempää. Lapsen vapaus ja ilo: minun on opeteltava kirjoittamaan taas alusta.
Olen päässyt tasapainoon talouteni kanssa, hyväksynyt materiaalisten ehtojen toivottomuuden. Se vapauttaa minua olemaan välittämättä niistä. Descartesin tavoin voin keskittyä siihen mikä ihmisessä on ilmiselvintä ja olennaisinta, sielun tutkimiseen. Jo muistot ajoista, jolloin elämäni on aineellisesti ollut yhtä niukkaa, antavat rohkeutta. Tämä menneisyyden esiinkaivaminen kuin tekisi arkeologista tutkimusta omassa minässään.
Ja olen päättänyt laittaa vanhat käsikirjoitukset, runokokoelman ja muut tekstit syrjään. Annan niiden olla. Minulla on ollut sanomisen paine, joka sitoo. Mutta ainoastaan ilossa kasvaa kirjoitus, luonnollinen puhe. Uskon että voin uudelleen löytää tien runoihin vain kulkemalla tämän menneen läpi, palaamalla kahdenkymmenen vuoden taakse. Aikaan jolloin elämisen olosuhteet olivat yhtä ahtaat, mutta tyytyväisyys suurempi ja runot syntyivät "välttämättömästi".
Mitä vähemmän aineellista ympärilleni kerääntyy, sitä enemmän voin kiintyä henkeen, joka on ainoa mikä jäljelle jää.
Takautumista löydän rohkaisun. Minussa on kaikki tämä potentiaalisena olemassa. Ja eilen lausuin ääneen ajatuksen, jollaista en yleensä puhu: Aion taas kirjailijaksi.
Pannukahvi on loppu, mutta murukahvia on vielä muutamaksi päiväksi. Ja huomenna, ehkä, pankissa on säännöllinen 1888 markkaa, jolla voi maksaa ystävilleen velkoja ja lunastaa postista oman elokuvansa "Viimeiseen hengenvetoomme asti tuulen laulua rakastamme" alkuperäisnauhat: 831 markkaa. + matkustaa Porvooseen, mikä on irtautumista ja vapautta sekin.
Olen uudella tutkimusmatkalla. Mielen valtaa ihastus, kun ajattelen että keksin uudelleen runoa, kielen perusteista lähtien, pohtimatta otsa rypyssä, onko minulla sanomaa vai eikö, ihmiskunnalle tai kenellekään. Sillä "Viisaus on harvinaista, koska se on vaikeaa" (Harry Martinson), mutta nyt minun ei tarvitse olla viisaampi kuin olen. Mielessä pyörii Fransiscus Assisilainen, Jumalan pieni köyhä. Minun henkeni on juuri nyt hänen henkensä kanssa.

Yksinäisyyden syvyys

Ja kuitenkin yksinäisyys kirjoitti lopultakin omakustanteeni. Sillä kun muistelen noin kuuden vuoden aikaa, jolloin runonipuista lopulta kasvoi kokoelma, muistan ensimmäisenä ja pysyvimmin yksinäisyyden. Muistikuvissa asun puutaloasunnossa, joka lämpenee puilla, mutta on ilman muita mukavuuksia. Puutalo sijaitsee puiston reunalla, meren äärellä. Jonakin kesäisenä päivänä ovesta tulee sisään kissa, joka asettuu asumaan kanssani. Keitämme puuhellassa perunoita ja makaroonia ja tonnikalaa tai vaihtoehtoisesti hernekeittoa. Syömme yhdessä ateriaan ja annan kissalle näkkileipää, jota itsekin pureskelen ruuan kanssa.
Olen työttömänä ja on kesä. Kävelen merenrantoja pitkin yksin. Katselen aaltojen rantaan kuljettamia kaisloja, tuulta joka tuo etelästä aaltoja rantaan, löydän onttoja, jostakin purjelaivasta parinsadan vuoden aikana kotirantaan kulkeutuneita paarlastikiviä. Kuljen öisin paljain jaloin puistossa ja istun meren äärellä pyykinpesulaiturilla tai jollakin kivellä. Olen ihastunut kiviin, niiden jykevään kauneuteen, niiden ajattomuuteen. Meri on pimeä, mutta kaupungin valot heijastuvat lahdelle.
Kuljen pois kaupungin valoista, savustamon rantaan ja kauemmas. Maisema hengittää minussa. Kuljen vapaan ja riippumattoman ihmisen tavoin, olen onnellinen elämästä, johon sisältyy vain olennainen: perunoita ja silakoita itselleni ja kissalle, meren rannalta löytyneitä esineitä - kulunut verkonpola ja jokin linnunsulka -, kävelemiset rantoja pitkin öisin, meren ja kaislojen tuoksu, syksyllä muuttomatkalle pian lähtevien lokkien kaarteleva lento.
Luen, mutta lukeminen ei ole olennaista. Hiljaisuus, hiljaisuudessa eläminen on. Sillä puutaloasunnossani ei ole radiota tai televisiota, siinä ei ole mitään mukavuuksia kylmää vettä ja puuhellaa lukuunottamatta. Juuri siksi siinä on kaikki mukavuudet.
Valvon yöt ja lepään päivisin. Pikkukaupungin elämän häly on lakannut merkitsemästä. Elän omaa elämääni, nuoren runoilijan elämää omilla ehdoillani. On pimeä ja pinnistelen pimeässä näköäni meren reunalla. Kävelen, kävelen yhtä runoa. Kaikki tämä minussa kirjoittaa, en itse muista kirjoittavani. Merenranta, linnut, maisema, kyyryisenä veneen alle juokseva kissa; ne kirjoittavat kokoelman "Lintujen silmissä kivien kylmyys".
Mutta henkisintä, pyhintä tässä olemisen alueessa on hiljaisuus. Hiljaisuus sisällä huoneessa ja öinen hiljaisuus meren rannoilla. Hiljentynyt oleminen, jonka voi rikkoa jokin linnunhuuto tai kiven heitto tyyneen veteen, jossa renkaat hitaasti laajenevat. Linnunhuuto joka syventää hiljaisuuden. Minä olen onnellinen saadessani olla yksin ja kuvitellessani olevani runoilija ja runot syntyvät luonnollisesti kuin hengitys ja kertovat siitä vähästä mikä ympärilläni tapahtuu.

Painan pääni viileään veteen. Kaste.
Nostan pääni ja tunnen
miten vesi valuu hiuksista
hartioitani pitkin alas.
Olen kirjoittanut muutaman vuoden runoja, mutta nyt niiden kirjoittaminen on hyvin tietoista, välttämätöntä ja luonnollista. Niin luonnollista kuin hengitys. Luonnollista niin että nyt jälkeenpäin en edes muista kirjoittaneeni niitä. Asun puutaloasunnossa Saunapuistossa, kunnes jonakin päivänä joudun muuttamaan toiseen vielä alkeellisempaan asuntoon, purkumökkiin jota ei ole mahdollista edes lämmittää. Muuttokuormassa minulla on kassillinen tavaroita, omaisuuteni. Kesken muuttomatkan kissa kyllästyy ja hyppää kassista ulos, lähtee omille teilleen salaperäisesti niin kuin on tullutkin vain yhtenä kauniina päivänä luonnollisesti ovesta ja asettunut asumaan kanssani.
Asun nyt purkumökissä, ravintola Kissanpiiskaajan pihapiirissä. Syksy tulee kohti ja saan puolipäiväisen työpaikan kirjastossa. Työaika järjestetään niin, että joka toinen viikko on vapaata ja joka toinen töitä. Luen kaupunginkirjastoa läpi ja kirjoitan syksyn. Vapaina viikkoina kävelen meren rantoja ja mieli kirjoittaa veteen runojaan. Elän yksin, kuljen rantoja ja kävelen öisin paljain jaloin meren rantaan. Syksy kasvaa ja yöt kylmenevät. Huoneen lämpö on usein aamuisin vain viisi astetta. Kohmeisena käyn aamulla istumassa kahvilassa, juon kupin kaakaota ja menen kirjastoon töihin. Tämä syksy, aamujen koleus ja vapaat viikot valmistavat käsikirjoitukseni.
Vuonna 1981 ilmestyy omakustannekokoelma "Lintujen silmissä kivien kylmyys".

Mitä tapahtui todella?

Muistot, muistikuvat etsivät todellisuudesta vain olennaisimman, nyt kirjoittamisen ja runouden kannalta tärkeimmän. Siksi muistan vain kaksi asuntoa, työttömyyden ja työpaikan kirjastossa. Siksi muistan kävelleeni kuusi vuotta meren rantoja. Uskon että näiden muistikuvien todellisuus on henkisellä tasolla suurempi kuin se ulkoisen elämän historia, joka todella tapahtui. Näen että kirjoitin kuusi vuotta meren rantoja kulkiessani ja meri minussa kirjoitti kirjan. Olen vakuuttunut siitä, että vain nämä muistot: yksinäisyys puutaloasunnossa, kävelyt yksin tai yhdessä X:n kanssa tai kolmen nuoren "toritaiteilijan" keskustelut torin laidalla, ovat olleet kirjoittamisen uralla olennaisinta.
Todellisuudessahan tapahtui paljon muutakin. Pelkästään historiallisia aukkoja paikatakseni: Tulin ylioppilaaksi vuonna 1975, muutin sen jälkeen Turkuun opiskelemaan matematiikkaa, jota jouduin lukemaan vahingossa. Puolentoista vuoden opiskelun tuloksena suoritin kaikkiaan yhden kemian tentin, mutta luin Turun kaupunginkirjastossa päivittäin. Olin henkisesti hyvin yksin. Ylioppilasasunnossa en viihtynyt, en myöskään yliopistolla.
Ainoa yksinäisyyden kehää murtanut henkilö oli Åbo Akademissa kirjallisuutta opiskeleva ystäväni Y, jonka kanssa meillä oli pystyssä eräänlainen dadaistiryhmä. Osallistuimme johonkin Y:n oppilaskunnan järjestämään taidenäyttelyyn teoksella, joka sisälsi näkki-kondomipaketin ja näkki-leipäpaketin. Sekä lautasella, jossa oli perattua silakkaa perkeiden vieressä.
Kävin Turun Nuoren Voiman Liiton piirissä muutaman kerran, mutta siellä jäsenten keski-ikä oli yli 60 vuotta eikä innostanut. Joku nainen jaksoi illasta toiseen muistella nuoruudentuttavuuttaan Mika Waltarin kanssa.
Yliopistouran päätyttyä siihen, että opintolainaa ei enää myönnetty, tulin kotiin häntä maata viistäen ja korvat luimussa. Rakastuin kesän aikana itseäni viisi vuotta vanhempaan naiseen ja pakenin painostavaa koti-ilmapiiriä (opintoja oli rahoitettu muuhun tarkoitukseen kuin Tolkienin Sormusten herran lukemiseen) armeijaan. Yritin säilyttää välit vanhempiini ja naisystävääni, mutta ensimmäisellä viikonloppuvapaalla naiseni käveli kaupunginsillalla vastaan toisen miehen kanssa ja neljä päivää armeijasta paluun jälkeen lähdin kotoa ovet paukkuen. Asetuin asumaan puutaloasuntoon, josta olen kertonut. Ja runokokoelma syntyi.
Kokoelman syntymiseen kannusti ensimmäinen palkinto Kristiinankaupungin kulttuurilautakunnan järjestämässä kirjoituskilpailussa. Sen seurauksena sain taas Vaasan läänin taidetoimikunnalta ja Kristiinankaupungin kulttuurilautakunnalta kummaltakin 1000 markkaa kokoelman julkaisemiseen. En edes harkinnut kustantajaa. Painatus maksoi 3000 markkaa ja 500 kirjan paketti oli kevyt kantaa postista kotiin. Mutta sen ilmestyessä asuinkin jo Seinäjoella.

Kirjoittamisen mieli

Minulla on mieli kirjoittaa
syksyyn pysähtyneet hetket,
läsnäoleva vapauden tunto,
kun pimeä peittelee taas maiseman
ja linnut kantavat yötä siivillään
Päivät ovat olleet korkeita,
talvi viivyttelee tuloaan,
rannoilla olen tuntenut
veden tuulisen hengityksen.
Opettelen luopumaan,
luopumaan että olennaisin jäisi
olennaisin joka on hengityksenkevyt
hengityksenohut
ja puhdas uskonnollinen mysteeri.

Runoilijaelämää

Ylioppilaaksi tulon jälkeen elin runoilijaelämää. Kirjoittamisen oppaanani oli edelleen pääasiassa James Joycen Odysseus. Runoudessa luin uudelleen ja uudelleen Eeva-Liisa Mannerin tekstejä. Vuonna 1977 ilmestyi Mannerin ”Runoja 1956-77”, jonka ostin kirjakaupasta. Erityisesti kirjassa ovat tehneet vaikutelman ”Kambri”-runoelma, ”Jos suru savuaisi” ja ”Kuolleet vedet”. Jo aiemmin olin lukenut muun muassa (itse asiassa olin lukenut kaikki, mutta nämä jäivät mieleen) kokoelman ”Fahrenheit 121”, ”Niin vaihtuivat vuoden ajat” ja romaanin ”Varokaa voittajat”. Ensimmäisessä kiehtoivat hevosenkavioiset merkit ja vieraskieliset sitaatit. ”Varokaa voittajat” merkitsi oman kiehtovan mystisen maailman hahmottamista. Jäin syvän hiljaisuuden valtaan kirjan lopussa, jossa päähenkilö asetta laukaistessaan kuulee toisenkin laukauksen. Kohtalo toteutui fatalistisesti, mutta mikä kohtalo?
Jos minulla runoudessa kirjallisia esikuvia on tai jos niiden katsotaan plagioivan jotain muuta, niin itse tunnustan heti, että Eeva-Liisa Mannerin vaikutus näkyy.
Samaan aikaan loin uutta suhdetta Pentti Saarikoskeen. Kun olin ”Alue”-kokoelman runot koulussa tyrmännyt, aloin tutustua hänen muuhun tuotantoonsa. Löysin ensimmäiset kokoelmat: ”Runoja”, ”Toisia runoja” sekä ”Runot ja Hipponaksin runot”. Suurimman vaikutuksen ennen tanssilattia-trilogian ilmestymistä teki kuitenkin kokoelma ”Onnen aika”. En ollut kovinkaan kiinnostunut sellaisista kokoelmista kuin ”Katselen Stalinin pään yli ulos” tai vastaavista, joiden tekstit olivat yhteiskunnallisempia. Etsin niitä meren rauhallisia tunteita, joita itsekin elin. Sen sijaan olin myyty Saarikosken proosan edessä.

"Ota mukaasi höyhen ja kivi.
Kivi ui.
On poikasi kotiintulon päivä." (P. Saarikoski: Runoja)

Käännetystä runoudesta löysin kolme kestosuosikkia: Ferenz Juhaszin, Fernando Pessoan ja antologian ”Kolme runoilijaa unohdetusta elämästä”. Minua kiinnostivat Pessoan neljä persoonallisuutta ja erityisesti hänen japanilaissävyiset tekstinsä. Antologiasta ”Kolme runoilijaa unohdetusta elämästä” löysin Harry Martinsonin ”Li Kan” -runot. Olin lukenut myös Martinsonin Aniaran, mutta sen merkitys on mielessäni kasvanut vasta vähitellen. Sen sijaan intiaanihenkeni tanssi saatuaan käsiinsä antologian ”Juoksu yön maahan”, jonka vaikutteita näkyy myös omakustanteessa.
Jo aiemmin kerroin, että luin tietyllä tavalla teemoittain. Proosassa kahlasin läpi keltaista kirjastoa. Sen lisäksi olin Gabriel Garcia Marquezin kautta päässyt käsiksi latinalaisamerikkalaiseen kirjallisuuteen ja luin läpi Marguezin jälkeen Asturiasta (josta en erityisesti pitänyt) ja Scorzaa (josta pidin hyvin paljon), luin Octavia Pazin ihastuttavaa monipolvista runoutta ja lopulta tyydytin mystiikan kaipuutani Jorge Luis Borgesin haarautuvien polkujen puutarhassa.
Kun latinalaisamerikkalainen kirjallisuus oli luettu puhki, siirryin keskieurooppalaisiin "eksistentialisteihin". Sartre ja Camus oli tullut luettua jo varhemmin. 70-luvun lopulta seurustelin Peter Handken, Martin Walserin ja Dieter Wellerschoffin sekä Max Frischin kanssa. ”Puhtaan kokemisen hetki” oli ensimmäinen näiden kirjailijoiden teos johon törmäsin ja yhdessä Wellerschoffin ”Simpanssin kauneus” -romaanin kanssa se jäi myös vaikuttavimmaksi.
Keskieurooppalaisia kirjailijoita seurasi japanilainen kausi, johon kuitenkin sisältyivät oikeastaan vain eksistentialismia jollakin tavalla sivuavat kirjailijat kuten Yukio Mischima ja Osamu Dazai. Kawabataa luin Keltaisen kirjaston kautta.
Keltainen kirjasto, A-sarjat ja Kolibri-kirjasto tulivat läheisiksi. Lopulta viimeistään kirjastossa työskentelyn aikana alkoi tuntua siltä, että Kristiinankaupungin kirjasto on läpi luettu, mutta samalla olin tämän kautta saanut niin paljon vaikutteita eri kirjailijoilta, että toivottavasti mikään niistä ei kovin selvästi enää näkynyt omassa kokoelmassani.
Onkin toinen, puhdasta kaunokirjallisuutta merkittävämpi vaikuttaja siihen maailmankuvaan, josta runoni syntyivät ja jota näiden runojen syntyaikaan elin. Nimittäin filosofiset pohdiskelut ystävieni kanssa sekä toisaalta varsinkin X.n tuomat virikkeet omakustanteisiin, pienlehtiin ja Uuden Ajan Aurassa ilmenneeseen Oraansuojelija-liikkeeseen. Vuonna 1978 kävin Koijärvellä tutustumassa kumisaappaattomien Helsingin vihreiden yritykseen pelastaa lintujärvi ja kehittelin luonnonsuojelun määritelmäksi sen, että suojeltavan kohteen tulee olla linja-automatkan päässä Helsingistä niin, että illaksi on ehdittävä vielä kotiin äidin luokse syömään. Kirjoitin Koijärvestä aukeaman jutun ”Pohjanmaan Kansa” -nimiseen lehteen.
Kävin Suomussalmella Äiti maan puolustusleirillä ja Pohjoismaisten kommuunien yhteisötapaamisessa Nordisk Samaktionissa; Siellä tutustuin mm. norjalaiseen anarkistiin, joka oli ollut perustamassa Christianiaa Tanskassa, mutta sen muututtua hippikyläksi anarkisti oli paennut perustamaan omavaraistaloudessa elävän maatalouskommuunin Keski-Norjaan. Sieltä hän oli matkannut Suomussalmelle vetäen käsikärryissä ruokatarvikkeita ja parivuotiasta lastaan yhdessä vaimonsa kanssa. Alta-joen suojelutaistelusta anarkistiveteraani oli kirjoittanut pamfletin, joka alkoi hätkähdyttävästi: ”Tuskin koskaan niin monet ihmiset ovat kokoontuneet yhteen niin hyvän asian puolesta ja epännistuneet niin täydellisesti kuin Alta-joella tapahtui.” Yllättäen kuulin hiljattain matkalla Altaan kyytiin nousseelta liftarilta, että anarkisti majailee nykyään Tromssan mielisairaalassa.
Kun Vihreästä liikkeestä päätettiin tehdä puolue minä monien muiden vihreiden tavoin lähdin eri suuntaan. Viimeistelin runokirjaani joka siis ilmestyi vuonna 1981. Samoihin aikoihin sain kutsun Seinäjoelle Pohjanmaan Kansan toimitusharjoittelijaksi. Siitä alkoi 10 vuoden työura lehden toimituksessa sekä uusi vaihe elämässä ja kirjoitustyössä.