Vaelluskirjaa 10.12.2012

10.12.2012

Oli jo iltapäivän alku kun lähdin vaellukselle. Ovesta lähtiessä en osannut vielä päättää minne menisin. Jalat kuljettivat minua kohti Törnävän sairaalaa ja Kyrkösvuorta. Kävelin tuttua reittiä. Olin netin rampauttama. Kävelin kiireisesti, vaikka mihinkään ei ollut kiire. Hengityskin oli jotenkin hätäinen. Ajatukset mielessä sikinsokin. Autojen liikennemelu ärsytti korvia. Björkenheimin kapealla kivisillallakin (jonka ylitse autot voivat ajaa vain yhteen suuntaan kerrallaan) autoja oli jonoksi asti.

Ylitin sillan, ohitin luonnonsuojelualueen, Huhtalantien alittavan kävelytunnelin kautta tulin Törnävän mielisairaala-alueelle ja pääsin eroon liikenteen melusta. Hiljaisuus. Sairaala-alueella valkoiseksi rapatut rakennukset, kalterit ikkunoista poistettu, tilalla panssarilasit. Osastoille suljettuina ne, jotka eivät ole jaksaneet yhteiskunnassa ja maailmassa. Mieleen tulee yhteiskunnallisia ajatuksia, vaikka juuri niistä tällä vaelluksella yritän päästä eroon. Täällä mielisairaalapotilaat söivät sota-aikaan perunankuoria laskiämpäristä jos käsiinsä saivat.

On toinenkin ajatuksen säie. Kun lähestyn sairaalan kappelia, mielessä pyörii jonkinlainen hartaus. Ajattelen myös Gary Snyderia, sillä ajatus liikkuu useampaan suuntaan kuin ehdimme aina itse edes ajatella. Hänen eeppistä runoaan, runokirjaa loputtomat vuoret ja joet luin viime yönä. Gary Snyderin runoelman lähtökohtana on vanha, luultavasti Yuan-dynastian aikainen maalauskäärö kymmenenneltä tai yhdenneltätoista vuosisadalta Mountains and Riwers Without End. Snyderin kirja alkaa Ch'i Shan Wu Chinin kommentaarilla tähän maalauskääröön:

"Loputtomat virrat ja vuoret

Selvitän mieleni ja sukellan
tuohon tuttuun tilaan, vesien kudelma virtaa yli kallioiden,
ilmassa sumua muttei sada,
näen tämän maan veneestä järvellä
ja leveältä hitaalta joelta,
rantoja seuraten.

Reitti kulkee alas pitkin alamaan virtaa
koukkaa siirtolohkareiden ja lehtevien jalopuiden takaa
ilmestyy esiin mäntymetsikössä,

näillä seuduilla ei maatiloja, vain siistejä mökkejä ja majoja,
portteja, taukopaikkoja, liitereitä ilman seiniä,
- lämmin kostea ilmasto;

kiipeävä kiviaskelmien polku kääntyy ylämäkeen.
Suuret vuorijonot piilossa näiden jylhien pienten
paljastumien takana -
noiden matalien karikkoisten niemien takana
kerrostuneet huiput vinossa,
tuulenpuuskat vetäytyvät harjamaisista rantakallioista,
kaukana takana ja korkealla ylhäällä aavistus vuorenhuipuista.
Mies istuu kumarassa pölkyllä
toinen seisoo hänen yläpuolellaan, sauva kohollaan,
kolmas, mattokäärö tai luuttu kainalossaan, katselee heitä;
vähän matkaa rannasta kaksi ihmistä veneessä.

Polku kulkee kauas sisämaahan,
jonnekin lahden taakse,
katoaa etäisen kukkulan rinteelle & palaa jälleen takaisin
kylän rantaan, jossa joku on kalastamassa.

Ratsastaja ja kävelijä ylittävät sillan
vaahtoavan monipolkuisen kosken
joka laskee kattojen puuskasta kuin kukkaviuhka
temppelit siroteltu kattoseinämien väliin
jossa kulkee sivupolku;

ylhäällä kalliojyrkänteiden sekamelska,
pensaikkojen ympäröimät vuorenhuiput,
laakson usvan alla utuinen kanjoni.

Mies kantamus selässään nojallaan rinteessä.
Toinen hevonen ja patikoija,
polku myötäilee ryöppyävää joen uomaa
ei siltaa näkyvissä -
ja kääntyy takaisin kastanjapuiden ja
ambrapuiden lomitse; toinen matkustavaisten heimo.
Polku loppuu salmen rantaan
tummien kallionkukkuloiden raskaan asetelman alle.
Kaksi kiinnitettyä korikattoista venettä,
veneilijä keulassa näyttää
ajatuksiinsa vaipuneelta.

Jokien takana kukkulat, pajut suolla
hyväntahtoinen laakso ulottuu syvälle sisämaahan.

Pariskunnan vene on ajelehtinut ulos sivulta."
(suom. J.K. Ihalainen)

Ja niin kuin tämä maisema avautuu maalauskäärössä hitaasti oikealta vasemmalta, niin alkaa avautua ja rauhoittua minun mieleni, kuin itsestäänselvyytenä esiin alkaa nousta kirjoittamisen ja runon ajatus.

II

Kappelilta käännyn etelään, ensin auratulle kulkutielle, joka sekin päättyy, jatkan polulle jota yhden ihmisen ja koiran jäljet ovat avanneet entuudestaan muutaman sentin vahvuiseen lumeen. Polun molemmilla reunustoilla lehtensä ja marjansa pudottaneiden vadelmapensaiden rivistöt: niiden lävitse kulkureitti johtaa eteenpäin. Ilma on selkeä, kirkas, talvinen pakkaspäivä, aurinko paistaa noin kahdeksan asteen korkeudella kiiveten juuri ja juuri etäisen metsänrajan yläpuolelle. Hidastan kulkua, yritän tasoittaa hengitystäni kiireettömämpään rytmiin. Teen ensimmäisen haikunmittaisen luontohavainnon:

Päästäisen jäljet
lumisen polun poikki:
sukelsi hankeen.

Haiku on huono, oikeastaan mieltä vailla, tavuja on koko ajan liikaa, kun yritän saada sitä haikun mittaan 5-7-5, en löydä oikeita sanoja. Niin viimeisestä rivistä tulee väkisin torso. En kuitenkaan murehdi sitä, kun kumarrun katsomaan jälkiä jotka päättyvät reikään lumessa. Päästäiseksi tämän nimeän puhtaalla arvauksella, yhtä hyvin se voisi olla myyrä. Mutta myyräkannat ovat romahtaneet toissatalvena huippuvuoden jälkeen. Arvelen että päästäiset ehkä ovat selvinneet paremmin. Mietin mihin reikä johtaa. Jossain siellä lumikerroksen uumenissa pieni eläin on suojassa talvipesässään.

Jatkan matkaa ja vastaan tulee uusia pieniä jälkijonoja, polun poikki, sen toiselta reunalta toiselle, lumeen kaivetusta pienestä pyöreästä aukosta toiselle aukolle, toiset jäljet ja kolmannet, sitten näkyy jo liikenneruuhkaa: neljät jäljet rinnakkain, kololta toiselle. Onkohan siinä yksi eläin mennyt edestakaisin, vai useampia, ehkä perhe? Näitä miettien tulen kävelytielle joka jatkuu kahteen suuntaan: Vasemmalle Tikkuvuoren sivuitse. Oikealle se kiipeää pohjoiseen Kyrkösvuoren huipulle. Vain tähän asti pääsin kerran vaelluskirjoituksessani, ja nytkin pidän tauon kun pääsen tähän kääntöpisteeseen.

III

Siteeraan alussa turhankin pitkään kiinalaisen maalauskäärön sisältöä. Mutta eihän maalauskääröä voi kuvata muuta kuin avaamalla koko käärö ja antamalla sen sitä mukaa sulkeutua toiselta puolelta jälleen. Näin juuri Ch'i Shan Wu Chin tekee. Ja käärössä vaelletaan vuoristomaisemassa. Ja Gary Snyderin kirja Loputtomat vuoret ja joet on myös 40 vuoden mittainen vaellustarina, vuoristomaisemissa ja pitkin Kilpikonnamannerta ja maailmaa muuallakin.

Niin minun oma mielenikin haikuu Seinäjoen vuoristoseuduille, Kyrkösvuoren huipulle, koska täällä ei paljon valittavaa ole. Vuoria on paljon, mutta ne ovat kaikki matalia, jotkut jopa notkoon kätkeytyviä. Toisaalla vuokraisäntäni S.J. Tanninen yrittää epätoivoisesti vallata Jouppilanvuorta milloin suksilla milloin jalkapatikassa. Hän kirjoittaa kirjaa matalien vuorten valloittamisesta.

Mutta vuoren huipulle noustakseen on ensin päästävä vuoren juurelle ja siinä minä nyt olen. Kyrkösvuoren juurella. Nousu vuorelle ei ole varsinaisesti hirvittävän vaativaa, sinne johtaa viivottimella vedetty ja aurattu leveä tasaisesti nouseva kävelytie, joka iltaisin on vielä valaistu. Sitä nyt ryhdyn kapuamaan vajaan sadan metrin korkeuteen. Metsät polun molemmin puolin ovat hiljaisia. Lintuja ei kuulu eikä näy. Vastaan juoksee yksinäinen hiihtäjä sukset kädessä.

Saavun vuoren laelle, Kyrkösjärven rantaan, voimalaitoksen läheisyyteen. Oikealla kädellä tönöttävät keskussairaalan rakennukset. Autoja täälläkin parkissa. Ihmiset kulkevat tässäkin kaupungissa nykyään autoilla ulkoilemaan. Kiipeän penkereelle, voimalaitoksen partaalle. Aina olen jaksanut ihmetellä tätä vuoren laelle rakennettua tekojärveä: miten vuoren huipulle voidaan rakentaa järvi ja voimalaitos joka syöttää sähköä Fortumin verkkoihin.

Kyrkösjärvi on jäässä. Voimalaitoksen edessä oleva sulakin umpeutunut lähes voimalaportteja myöten. Eivät Pajuluomasta kadonneet pullasorsat ainakaan täällä talvehdi. Minnekä lie lentäneet? Laskeudun takaisin alas ja jatkan matkaa. Voimalan edessä näen tuoreet rotankokoisen eläimen jäljet. Luultavasti se on ollutkin rotta. Mutta mitä se voimalaitoksen liepeiltä etsii tai löytää? Tämän voimalaitoksen räjäyttämisestä olen joskus kirjoittanut novellin.

Kuljen uimarantaa kohti. Aurinko paistaa suoraan silmiin vastarannan horisontista. Ilmestyy runo:

Auringon valo
siilautuu puiden läpi.
Lumi on peili.

Kuljen huoltorakennuksen ohi ja tulen rantaan lähelle nuotiopaikkaa. Jäälle tehtyä latua hiihtäjä hiihtää rantaan ja ohittaa minut. Minä tuijotan aurinkoa horisontin yläpuolella. Pysähdyn siihen. Seison vain tässä ihmettelemässä.

IV

Seison joulukuun pakkaspäivänä tekojärven rannalla. Ilma on kirkas, sees, pakkanen vähitellen tuntuu kiristyvän. Järvi on saanut pintaansa jääkannen. Sen päällä muutama sentti tasaista valkoista lähes koskematonta lunta. Vain oikeaa rantaa pitkin kulkee perinteinen latu, jota pitkin hiihtäjä äsken sauvoi rantaan. Tässä on järven pää, se suppenee vielä kapean salmen kautta pieneksi lammeksi voimalaitoksen kanaaliin. Siitä vesi johtuu voimalan turbiineihin ilmestyäkseen maanalaisesta tunnelista esiin kaupungilla Mallaskosken liepeillä jossa se yhtyy Seinäjokeen ja alempana oikaisu-uomaa pitkin Kyrönjokeen. Ja vesi jatkaa jäänalaista virtaustaan Ylistaron Kirkonkoskelle ja aina Vaasan yläpuolelle, missä se laskee mereen.

Järven itäranta on pengerretty, länsiranta uimarantaa lukuunottamatta luonnontilainen. Kyrkösvuoren varsinainen huippu on parin kilometrin kävelymatkan päässä, siinä välissä rantaan uponneena minun veneeni, nyt jään alle haudattuna. Näin maisema näkyy talvisena kuvana: Itäpuolen pengerryksen takana mäntymetsä, penger johtaa linjana rannan eteenpäin kohtaan jossa lähes horisontissa kohoaa turvevoimalan piippu, joka puskee vesihöyryistä savua paksuna patsaana taivaalle. Sen kohdalla oikealla Kyrkösvuoren lakipiste. Aurinko keskellä vastarannan ja horisontin yläpuolella jo laskemassa mailleen. Valkoinen jäälakeus, sen yläpuolella aurinko oranssinkarvaisena heijastaa jäähän itsensä värisen kuvajaisen. Kauimpana horisontissa hyvin ohut metsänsuikala: järven vastaranta 7,5 kilometrin etäisyydellä.

Seison jäälakeuden äärellä kuin jalkani lumeen ankkuroituina. Tuijotan aurinkoa ja vain annan ajatusten tulla. Noteeraan selkäni takaa metsiköstä pienen tiaisparven kutsuäänet, muuten vallitsee hiljaisuus. Yksinäinen varis lentää jäisen maiseman yli. Olen nyt koko rannassa ainoa ihminen tähän paikalleni jähmettyneenä..

On iltapäivä ja arki, suurin osa ihmisistä joutuu nyt töissä. Ajattelen että olen etuoikeutettu kun minulla on mahdollisuus seisoa tässä, iltapäivän kylmää aurinkoa ja järven lumikenttää katselemassa, turvevoimalan savua ja sen heijastusta järven kannella. Minut on syrjäytetty ja olen syrjäytynyt työelämästä. Olen pudonnut yhteiskunnan ulkopuolelle vaikka elän sen avustuksilla. Siksi minulla on tällaisina päivinä varaa tähän. Olen etuoikeutettu kun saan tällä hetkellä seisoa tässä, mutta olen joutunut maksamaan siitä myös kovan hinnan, syrjäytymisen, ulkopuolistumisen, joka ajoittain masentaa ihmisen kokonaan.

Lopulta unohdun kokonaan ajatuksiini enkä edes tarkalleen hahmota mitä ajattelen. Seison paikalla pitkään, etäisyydessä ilman kylmetessä alkaa järven lumikannesta nousta vähitellen ohut valkea usva. Se häivyttää horisontista ensin vastarannan, laajenee ja lähestyy kohti, Turvevoimalan piippu alkaa häipyä näkymättömiin, lopulta sekin peittyy usvaan kokonaan ja näkyviin jää vain savupatsas piipun yläpuolella. Pakkasusva lähenee yhä, se on saavuttanut jo uimarannan takaisen niemekkeen, pienen rantametsikön ja viiltää sen kylkeen kapeita valkoisia juovia. Muutamassa minuutissa usvaharso on kasvanut koko järven ylle, se lähes saavuttaa rantapenkereen jolla seison mutta ei jaksa nousta maalle asti. Aurinko horisontissa on muuttunut kylmän valkoiseksi ja paistaa hyvin matalalta tämän rannan läpi.

En tiedä kauanko olen seisonut, aikomukseni oli aluksi pysyä tässä paikassa auringonlaskuun asti miettimisiäni miettien, hiljaisuudessa. Auringonlaskun retriitti. Mutta aurinko sinnittelee kokonaisena taivaanrajassa yhä ja itse raja on kadonnut. En tiedä pitkäänkö kuluisi että aurinko lopulta laskee. Minun alkaa tehdä tupakkaa mieli. Käärin sätkän ja huomaan että olen unohtanut tikut kotiin. Luovun auringonlaskun odotuksesta ja hieman haikeana jätän rannan. Jatkan vaellustani tästä taas johonkin toiseen tunnelmaan.

V

Käyn Keskussairaalassa kahvilla ja ostan tikkuaskin. Sairaalan käytävällä on Hannu Männyn luontokuvanäyttely. Yllättävän hieno 10 kuvan sarja noin 50x70 kokoon suurennettuna. En ole koskaan kuullut Hannu Männystä, mutta jossain lähikunnassa hän tuntuisi asuvan. Sen paljastaa näyttelyn nimi: "Kotopihalta - ja vähän erempääki".

Katson kuva kuvalta läpi. Närhi kaartaa aukileväytetyin siivin laskutelineet alhaalla kuvaajaa kohti, hiiripöllö matalennossa suoraan päin, hiiripöllö kelon oksalla kuvaajaa tuijottamassa, tunturipöllö siivet levällään hangessa, palokärki lentää kaartaen kohti, käki oksalla kyyhöttäen katsoo suoraan silmiin, teerikukko hyppää soitimella ilmaan kiihkeästi kita auki, vasakaksoset rinnakkain selin ovat kääntäneet päänsä katsomaan kuvaajaa, metsokukko esittelemässä pyrstöään koppelolle ja kuvaajalle, lepakko lentää linssiä kohti vihermustajuovainen kuoriainen suussaan, teeri männynkäkkärän latvassa lumisateessa. Männyllä on maaginen kyky saada linnut kuvissaan katsomaan ja lentämään suoraan kohti katsojaa.

Juon kahvin ja jatkan matkaa kirjastoon. Sairaalanmäkeä laskeutuessani yhytän talvehtivan räkättirastaan. Kävelen Helluntaiseurakunnan ohi Mallaskoskelle ja siitä Vapaudentietä kirjastoon. Sedussa tehdään jossakin luokassa remonttia. Huvitun kun huomaan kaksi maalaria huoneessa haalareissaan, maalaustelat käsissä. Saman huoneen seinällä on suurikokoinen valkopohjainen japanilaiseen tyyliin tehty maalaus luumupuun oksasta. Maalausta ja maalausta.

Seinäjoen uudessa kirjastossa käyn vasta kolmatta kertaa. Kahden vuoden lainauskarenssin jälkeen olen vihdoin saanut kirjastosakot maksettua. Etsin joitakin kävelemiseen, luontoon ja vaeltamiseen liittyviä kirjoja. Thoreaun "Kävelemisen taito", Emersonin "Luonto", Kreivi Xavier de Maistren "Matka huoneeni ympäri ja Öinen tutkimusmatka huoneessani", Thich Nhat Hanhin "Opas kävelymeditaatioon". niin@näin lehdessä numerossa 2/2011 on teemanumerokin "Kävely filosofiassa ja runoudessa". Näistä kaikista luultavasti lisää joskus myöhemmin.

Lakeuden Risti on jo valaistu ja ilta hämärtymässä kun jatkan ystäväni muusikko Asko Nikulan asunnolle. Juomme teetä. Televisiosta vaeltamisen teemaan liittyen tulee ohjelmaa norjalaisesta luontofilosofista joka vaeltaa tunturissa perheensä kanssa. En tällä kertaa viivy pitkään vaan jatkan Halpa-Hallin kautta kotia kohti. Ilta on jo pimeä. Taivas on pilvetön, mutta kaupungin valosaaste syö Pajuluoman varrellakin tähdet lähes näkymättömiin. Muuten olisi mahdollista ehkä nähdä geminidien meteoriparven ensimmäisiä tähdenlentoja. Nyt näen kirkkaana vain Jupiterin itäisellä taivaalla kun kuljen puronvartta pitkin lopulta kotiin.

Asunnon lämpö
pakkaskävelyn jälkeen
ylellisyyttä.