Runoja vaeltajan taskusta osa 1

Keijo Nevaranta:

Runoja vaeltajan taskusta

Matkalta ei-mihinkään ja takaisin

25.10.2009    

Aluksi:

Runovihkonen kulkee nyt taskussani.

Olkalaukkuni viskattiin Vaasassa mereen.

Aamulla herään puoli kymmeneltä ja huomaan kellon olevan vasta puoli yhdeksän.

Mielessä on valoisan ajan mittainen vaellus ajassa, ajatuksissa ja ympäristössä.

Hallilassa autokorjaamon tienoille sieraimiini tulee äkkiä kotoinen savun haju, joka aina tuo mieleeni vastustamattomasti syksyn:

Savun hajua

taloja lämmitetään:

syksyn tuntu: on

Käyn kirjaston lehtilukusalissa, mutta en saa facebookin mietteiden lähetystä toimimaan. Kun seuraava asiakas vaatii vuoroaan lähden Wall Streetiin (mikä ravintolannimi entiselle Aapolle!) josta saan uudet tekstit blogiin.

Palaan kirjaston lukusaliin – facebook ei vieläkään toimi – ja jatkan Taidehallille, jossa Aapo onkin töissä. Juomme kahvit, rupattelemme, en jaksa keskittyä tänäänkään näyttelyihin. Kuulen Tuulin kehuneen Varikon näyttelyä ja päätän käydä katsomassa sen saman tien.

Matkalla Varikkogalleriaan kävelen Pajuluoman varren kävelytietä, aistin vaikutelmia ja päätän istua kirjoittamaan ne ensimmäisellä puistonpenkillä ylös:

Levähdyspenkki Pajuluoman rannassa:

poppelin lehdet kävelytiellä,

silta ja sillan alittava puro,

mummojen fasaaninruokintapaikka:

kaikki on yhtä huudahdusta!

Jatkan matkaani kohti Varikkoa. Puronvarsinäkymät rauhoittavat ja seesteyttävät mieltäni niin, että mieleen tulee ryöppy tunnelmia, kuvia ja kyykistyn kirjoittamaan yhden haikun kaltaisen ylös:

Kuljeksimassa

taas puronrantatiellä,

kaikkialla syys.

Heti kohta matkaa jatkaessani minut yllättää luonnollinen hätä, mutta mielentilani on selkeä ja kirkas:

Käyn kusella vanhan lehmuksen juurella:

Mielenrauhallisuutta koen.

Kaikki on kevyttä, kuultavaa.

Ajattelen, että mieleni ja kirjoittamiseni pakahtuu pian liiasta onnellisuuden tunteesta, koko kirjoittamiseni muuttuu vastenmielisen epäuskottavaksi yli-iloisuudeksi (kuin olisin joku buddha) ja toisaalta tiedostan että nämä onnellisuuden ajat kaatuvat minulla aina nopeasti siihen, että vedän maton jalkojeni alta.

Pohjoisen synkissä sydäntalvissa asumisesta lähtien olen kärsinyt joka vuosi noin kuukauden talvimasennuskaudesta.

Kuljettuani Kirkkokatua Pajuluoman sillan yli, otan lähellä liikennevaloja taas kirjoitusvälineeni esiin:

Odotan jokatalvista masennusta;

en enää osaa siihen edes suhtautua

- ainakaan vakavasti.

Varikolla porilaisen Nina Pörnin kuivaneulagrafiikan, lyijykynätöiden ja kenties noitaroviota esittävän installaation näyttely on erinomainen. Kirjoitan vieraskirjaan:

Hyvää piirustusjälkeä,

ajatuksellisuutta!

 

Tutustun näyttelyn yhteydessä Varikolle jo huhtikuussa työllistettyyn Teijoon. Jostain syystä en ole tavannut häntä aiemmin, en kyllä ole hirveästi käynyt Varikon näyttelyissäkään, ja hän on töissä vain joka toinen viikko.

Teijo on lukemassa Suzukin kirjaa Zenistä ja tunnustautuu Japani-faniksi. Installaation innoittamana (jossa polttoroviona ”minä rakastan sinua” –

palikkoihin maalattuna usealla kielellä) kerron saaneeni hiljattain japaninkielisen version ”minä rakastan sinua”-kokoelmaani, ja hän osaa heti sanoa kaksikin tapaa lausua se japaniksi. Teijo tuntuu mukavalta ja ”asialliselta” hepulta.

Huomaamme ikkunasta että kadulla Varikon kohdalla Poliisin puhallusratsiarysä tuottaa tuloksen ja nuori parrakas mies siirretään oman auton ratista - missä hän näin kärähtää ratista – Mustaan Maijaan, joka on tietenkin valkoinen.

Jätän ilmoitustaululle varikkolaisille tiedoksi nettigallerian ja blogini osoitteet, jos jotain kiinnostaisi. Odotan että poliisit häipyvät ja jatkan matkaani ulkoilmaan.

Kävelen Varikolta suoraan kadun yli ja vanhoja kiviportaita puistotielle joka kulkee radan ja radan välissä. Tulen Kapernauminkadulle. Parvi tilhiä sirisee lähettyvillä. Siitä taas liian vähän tavuja sisältävä haiku:

Tilhet!

Talven tiedustelijat

ovat saapuneet.

Tunnen että joudun taas tyhjentämään rakkoni ja valitsen toimituksen suorituspaikaksi hyvin vanhalta näyttävän järeän lehmuksen. Jatkan matkaa Kapernauminkadulle, kun minut yllättävät tikliparven kirkkaat helisevät äänet isossa haavassa.

Kyyristyn katselemaan, kuuntelemaan, kirjoittamaan.

Välillä puusta putoaa lehtiä, välillä tiklejä pudottautuu lehtien lailla maahan ja pensastoon:

Vanha haapa

- täynnä tiklien laulua -

pudottelee aika ajoin

lehtiä ja lintuja oksiltaan

pensastoon.

En ole täysin tyytyväinen runoon ja kirjoitan toisen version:

Haavan täydeltä tiklinlaulua:

Lehtiä tai lintuja putoilee

aika ajoin maahan ja pensastoon.

Linnuilla on talventulon kiireitä:

rätinää ja didlitystä!

Ja tuulen nopeat perkussiot

haavan lehvästössä.   

Yksi lehti putoaa hauskasti kaarrellen jousen spiraalin kaltaista rataa maahan:

Haavanlehden

kaarteleva helikopteri -

lento ja laskeutuminen.

Kuvittelen itseni puun juurelle keskelle tätä tapahtumista ja suoraan linnunäänten alapuolelle, vaikka todellisuudessa olen hiljaa muutaman metrin päässä kulkutiellä lintujen olla rauhassa. Mielikuva:

Kyykin tässä puun juurella

luonnon tapahtumisen

keskiössä.

Muutama sadetta enteilevä vesipisara tipahtaa kasvoilleni:

Pilvistä uhkaa

sateen aikomus.

Kun vihdoin jatkan matkaa, päätän kulkea pitkästä aikaa radanvarren kävelytietä Kivistön kautta kotiin. Kävelytiellä ei ole nimeä, mutta nimeän sen Ratavarrenkujaksi.

Heti alkumatkasta minun on pysähdyttävä ihastelemaan ratavarren ruohokasvien ja talventörröttäjien kauneutta ja maavärien sointia kasveissa, ruohostossa, ratapenkereessä.

Tarkastelen joitakin kasveja lähemmin, en häpeäkseni tunne jo kukintansa kukkineiden kasvien lajeja ja päätän kotona määrittää kasvikirjasta ne edes suurin piirtein. Määrittämättä ne jäävät kuitenkin.

Rykelmä kukkakasveja, joilla monilukuiset pienet hahtuvapallot kuin maitiaisten suvulla, horsmat tunnen, heinä- ja sarakasvit – olkoot mitä ovat.

Ratavarrenkujalla:

Valkoiset ohikukkineiden kukkakasvien hahtuvapallot ratavarressa

kuin hajallelyöty armeija,

rusakat maitohorsman valtausalueet,

hiekanruskeutuvat ja vielä kesänvihreät haavaheinät sovussa keskenään,

ratapenkereen harmaa kiveliö:

värikvintetti soi puhtaasti.

Klassisessa kiinalaisessa viisauskirjassa Tao te Chingissa kohtuuden rajaksi määritellään neljä. Viisi on jo liikaa, oli kysymys sitten taiteesta tai aistimisesta: ”Viisi väriä tekee ihmisten silmät sokeiksi,/ viisi säveltä tekee korvat kuuroiksi/ viisi makua pilaa ihmisten suut.”

Edellisessä runossa kuvasin neljää kasvilajia, mutta viittä väriä. Hyväksyn buddhalaisen neljän filosofian, mutta uskon myös siihen viidenteen, joka on nimetön:

Buddhalaistaiteen kohtuus:

neljä väriä, neljä aistia,

joilla ne tuntee.

- Ja sittenkin: kaiken takana

vielä se Viides.

Jatkan matkaani Kototielle ja tunnen jo iltahämärän lähestymisen. Edelleen buddhistisessa hengessä ajattelen, että tyhjä astia on parempi kuin täysi.

Olen jo kirjoittanut runoja tämän päivän tarpeiksi, mutta runosuoli on nyt auki, mieli tiedostamisen tunnelmassa ja koko ajan minut yllättää jokin uusi luonnonhavainto.

Kototiellä:

Alkaa hämärtää.

Runoilijan työpäivä

täyttyy vähästä

-  mitä vähemmästä

sen parempi.

Vaikka ei ole kovinkaan kylmä, kädet alkavat palella jatkuvasta kirjoittamisesta, mutta tämäkin on kirjoitettava:

Sormet alkavat kohmeentua.

Oravan vihainen naksutus pienessä kuusikossa

- ja harakan rähisevät moitteet:   

niillä on jotain naapuritoraa.

Mustaseljan marjat pensasaidassa.

Kun kuljen kohti liikennevaloja jään miettimään tyhjyyden filosofiaa. Ja sitä että päämääräni on koko ajan pelkistetyssä havaitsemisessa, mutta ulkoisen luonnon lisäksi myös sisäisessä. Meditaation tilassa mieli on tyhjä ja avoin. Mutta tätäkään tilaa ei voi saavuttaa väkisin tunkemalla, ei väkisin tunkeutumalla:

Yritän täyttää tyhjyyttä tyhjyydellä,

mutta ei siihen mahdu enää yhtään;

se on sellaisuutta täynnä.

Liikennevaloissa mietin vähän aikaa liikennevalojen ideologiaa: Kun painan nappia merkkiääni tihenee juoksurytmiin kuin ylitse hoputtaen.

Heti kun liikennevalojen jälkeen pääsen, oikaisen metsään. Mietin elämänkulkua ja saan mielikuvan:

Päivät putoavat kuin syksyn lehdet puista;

pitäisi hankkia kotiin repäisykalenteri

niiden kokoontua keittiön lattialle.

Polku jota lähden kulkemaan on tuttu, moneen kertaan kulkemani, mutta poikkean tavalliselta reitiltä, kun näen kiinnostavan pienen kallion sen ääressä. Vaikka sinne pääseminen vaatii hieman vaivannäköä kiipeän sammaleiselle kallion kaistaleelle. Näen siellä pienen ryhmän yleisiä harmaalakkisia pikkusieniä, jotka tässä nimeän valemalikoiksi:

Nyt kirjoitan vain tapahtumista ja tapahtumista:

Kapuan pienelle sammalkalliolle,

sammalesta nousee yhä muutama valemalikka,

männiköstä lentää korvaan

töyhtötiaisen ääni

ja nenästä virtaa pieni puron alku.

Nenä siis vuotaa ja käteni edelleen myöhäissyksyn kohmeisina jatkan matkaa:

Lumen odotuksen käsikirjoitus kylmää.
Tulen sahanpurupohjaiselle lenkkipolulle, jota pitkin pääsen kulkemaan pehmeästi Aapelinraitille ja sitä pitkin suoraan kotipihaan. Lenkkipolulla minut pysäyttää taas horsmanvarsien ja kuihtuneiden lehtien kaunis ruskea ja hapsujen valkoisenharmaa väriasteikko:

Pääsen tutulle lähimetsän polulle.

taitan mukaani vain  yhdestä horsmasta latvan

ja vien kaksi väriä maljakkoon.

Mieli on tyyni ja onnellinen kuin olisin tosiaan jonkinlaisessa buddhatilassa. Tiedostan että vasta kotona asunnossani voin nauttia tästä mielenrauhasta täysin:

Henkinen tila

johon pyrin :-: ja pääsen

kodin tyhjyydessä.

Näen kotimatkalla kauneutta kaikessa mitä näen. Kaiken kauneudentunne on pakahduttava:

Voi tätä kuusenvihreyttä,

männynkaarnanruskeaa

puissa ympärilläni,

havunneulaspunaruskeaa polulla.

Voi värejä!

Aapelinraitilla, kotipihan jo häämöttäessä, kuulen raitinvarrella pihassa tuulikanteleen vanhan omenapuun suunnasta. Puussa sinnittelee enää yksi yksinäinen kookas omena kuin maahan putoamista suunnitellen:

Tuulikannel soi pihassa,

kerää katseen

omenapuun viimeiseen mietiskelevään hedelmään.

Kotini naapurustossa on vanha tyhjä asuinmökki ja sen tontinrajalla omenapuu, jonka oksat kasvavat pensasaidan yli kulkutien laitaan. Omenat putoavat tienpientareelle poimimattomina joka syksy:

Yhden pudonneen omenan

poimin pientareelta

vaelluksen päätteeksi.

Naapuri Erikin pihassa pihlaja on menettänyt jo kauneimman värinsä. Vain vähän sitten se hohti silmään punaisena. Häikäisevän kauniinvärinen se on edelleen, rusehtavampana:

Naapurin pihlaja on menettänyt

jo parhaan värihohtonsa.

Vielä pari viikkoa sitten

lehvästö hohti punaisempana kuin marjat.

Kotiportailla kaivan avaimen taskustani ja tulen vaellukseltani kotiin kuin kotiin.

Ajattelen onnellisuuden ja masennuskausien, onnistumisten ja epäonnistumisten vuorottelua.

On klisee, mutta tosi, ettei onnellisuutta voi tuntea ilman elämän vastoinkäymisiä, ilman surun ja ahdistuksen kausia. Ne kaikki ihmisestä tekevät kokonaisen:

Kotiovella mietin,

miten vähän elämää olisi

ilman mielialojen vaihtelevuutta.

Huoneen lämpö tervehtii minua kun astun eteisestä keittiöön, kotiin:

Kotona:

seinäkello on pysähtynyt aamulla:

hyvä!

                                       II
Runovaellukseni on päättynyt tältä päivältä mutta runon ajatus pysyy mielessäni pitkin iltaa ja kirjoitan muistiin yksittäisiä runontapaisia samalla kun kirjoitan päivän vaellustani tietokoneelle. Annan myös todistuksen itselleni kuluneesta päivästä ja tämänhetkisestä:

Vaellus kaikessa:                                              hyvä

Tapahtumahorisontti:                                        hyvä

Tyytyväisyys tähänastiseen päivään:               hyvä

Makaroneja paistinpannussa:                           hyvä

Istuminen siivoamattoman pöydän ääressä:    tyydyttävä

Kellon virittäminen uudelleen käyntiin:             heikko

Punahaperoita pakastimesta:                           hyvä

Radion avaaminen:                                          tyydyttävä

Mikroaaltosulatus sienille:                                heikko

Astioiden tiskaamattomuus:                             heikko

33 runoa tähän mennessä tänään:                  erittäin hyvä

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 40 vuotta kuulennosta, 400 vuotta siitä kun Galilei löysi kaukoputkellaan Jupiterin neljä kuuta ja huomasi että kuussa on rotkoja ja vuoria, 400 vuotta siitä kun Keplerin käänteentekevä teos Astronomia Nova ilmestyi. Kepler keksi, että planeetat kiertävät aurinkoa elliptisiä ratoja pitkin, vaikka vasta Newtonin painovoimakeksinnön jälkeen kyettiin ymmärtämään miksi.

Tämä kaikki saa minut ajattelemaan avaruutta ja tähtiä illalla, vaikka taivas tänä iltana on pilvien peittelemä:

Tähdet olen jo tutkinut

niin kuin niitä öisin

paljain silmin näkee:

niin kuin niitä tutkivat

muinaiset viisaat

(kivikirvesmiehistä alkaen).

Tähtikartat ja tähtitiede on minulta vielä tutkimatta.

Elämän rajallisuus:

Olen onnellinen:

tukkani kasvaa vielä.

Kesken päivän puhtaaksikirjoittamisen käyn tupakalla. Ulkona on taas pimeää. Yläkerran ikkunalasi on yönmusta. Naapuri ei näytä olevan kotona:

Yläkerran asunnossa

vain pimeys on kotona.

Laitan saappaat jalkaan ja käyn tupakalla keskiyön aikoihin:

Yö kuluu tupakanmitan ja kääntyy.

Lehtimatto kahisee jaloissa.

Haapa soi hiljaa yötuulessa.

Kuulemisen rajalla

koiran etäinen haukunta.

Väsyneenä suljen tietokoneen, keitän vielä kupillisen teetä ja yritän nukkua:

Hieman ennen nukahtamista oivallan:

Pitkän hiljaisuuden jälkeen

olen äkkiä tietoinen siitä mitä teen

ja mitä olen:

Gauguinin kysymys

”Mistä me tulemme

mitä me olemme

mihin me menemme”

onkin selviö

ja vastaus:

Pakahduttava ilo lyö hetken läpi

myöhäissyksyn yönpimeässä

kuulaana kirkkautena.

Vaikka taivas on yöpilvessä:

kuulaana,

                    kirkkautena

Lopuksi:

Kirjoitin yhdessä päivässä ja illassa kirjan.

Ei kirjaa kirjoiteta yhdessä päivässä (eikä yössä);

siihen kuluu koko elämä

joka kerran.

Jälkisanat:

Kaikki on : on ilo

kirkkaus, seesteys

nyt

Seinäjoella

26.10.2009 kello 00.08